Ne tulivat myöskin niihin korviin, joiden — kunnes kuolema ne lukitsi — täytyi olla avoinna kaikkien seurakuntain huolille.
"Muista", hän sanoi Gabriellelle, "en minä vaadi, ainoastaan ehdotan.
Mieti sanojani, ja Herra antakoon sinulle ymmärrystä kaikissa asioissa!"
Sitten seurasi siunaus, ei Vanhan liiton, vaan Uuden — Armon, Rakkauden ja Yhteyden siunaus. Sitten, kun Beza ja kirjuri astuivat sisään, suuteli Gabrielle hentoa kättä, loi viimeisen kunnioittavan katseen sen miehen kasvoihin, joka oli kääntänyt hänen ja kaikkien hänen rakkaittensa elämän, ja meni ulos ääneti.
Hän palasi Rue Cornavinille sydän lyijynraskaana. Hän oli sanonut jäähyväiset sille, joka oli hänelle, kuten jokaiselle todelliselle geneveläiselle, oikea Jumalan voideltu, "heidän sieramiensa henki". Hänen ensimäinen ajatuksensa ei kumminkaan ollut, että isä Calvin nyt oli kuolemaisillaan, vaan että isä Calvin oli pyytänyt häneltä jotakin, jonka myöntäminen murtaisi hänen sydämensä. Kumminkaan ei kiellon mahdollisuuskaan tullut hetkeksikään hänen mieleensä — ei hän sitä miettinytkään. Pitäisikö isä Calvinin kuolla tietäen toiveensa jäävän täyttämättömäksi — ja hänen kauttaan?
Tänä iltana hän palasi yksinäiseen kotiinsa jättäen Benoîten Calvinien luo.
Koko hänen luonteensa oli taipuva itsensäuhraamiseen ja koko hänen kasvatuksensa oli vahvistanut ja kehittänyt tätä halua. Hän oli senlaatuisia ihmisiä, jotka ajattelevat että vaikeimmankin tien täytyy olla oikea. Se seikka, että koko hänen sielunsa intohimoisella tuskalla vastusti Calvinin pyytämää asiaa, ei saanut olla syy, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää se tekemättä, pikemmin sen täytyi olla syynä, että hänen piti tehdä se. Jos hän oli oppinut jotakin ankarassa Geneven koulussa, niin oli se itsekieltämisen vaikeata taitoa. Hän ei ollut napissut kohtaloa vastaan, joka lähetti hänet kansan puolesta uhriksi Savoijaan. Hän oli taipunut syvällä nöyryydellä Louisin marttyyrikohtaloon. Miksi ei sitten taipua tähänkin, joka näytti hänelle määrätyltä osalta? Herra Ambrose de Marsac oli yhtäkaikki sellainen, jota isä Calvin oli sanonut hänestä — hyvä ja uskollinen mies — eikä hänen enää nyt tarvinnut oppia sitä, että tämä rakasti häntä. Se oli ollut hänelle ahdistavana huolena pitkän aikaa — hankaluutena, jonka hänen kerran, kuten tiesi, täytyi selvittää. Hän kumminkin niin kauvan kuin mahdollista piti sitä ajatustensa takaosassa. Nyt se oli tullut esiin, se seisoi aivan edessä hänen polullaan. Oli ainoastaan yksi asia tehtävissä sen suhteen. Hän tahtoisi pyytää Jumalalta armoa, että voisi tehdä tämän hyvin ja oikein. Lopusta — mitä siitä oli väliä? Elämä oli lyhyt ja olisi pian ohi.
Vanhassa kodissa, missä hän sinä yönä yksin taisteli kamppailunsa, oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Joskus lauta rasahti tai hiiri kurkisti nurkasta esiin. Se oli kaikki. Gabrielle ei tuntenut pelkoa, vaikkakin yliluonnollinen maailma oli häntä lähempänä kuin meitä ja vaikka hyvin helposti voi uskoa "äänet ja näyt niiden piireistä, joiden ei enää tarvinnut kuolla". Miksi hän pelkäisi, kun kaikki haudan takana olevat, jotka hän tunsi, olivat rakastettuja ja rakastivat? Jos hänen tahtonsa olisi voinut manata heidät hänen vierelleen, olisi hän tahtonut lausua heidät tervetulleiksi ja liittynyt heihin erinomaisella riemulla.
Mutta ainoa näky, mikä yön vartiohetkinä ilmestyi hänelle, oli kunnioitetun opettajan mieleenpainuvat kasvot, joille jo oli painettu kuoleman merkki ja joilla kuvastui huolta, vieläpä hellyyttäkin häntä kohtaan. Calvinin sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Minä en vaadi, minä ainoastaan ehdotan." Koska ne eivät olleet mikään käsky, vaikuttivat ne häneen suuremmalla, vastustamattomammalla voimalla kuin käskevimmätkään määräykset.
Miksi siis nämä pitkät ristiriidan hetket? Hän sanoi itselleen, ettei siinä ollut ollenkaan ristiriitaa. Kun velvollisuus oli selvä, ei ristiriita voinut saada sijaa. Kumminkin kaikesta huolimatta, tässä hänen revityssä sydämessään kävi kiduttava taistelu ja kiivas ottelu Hengen kanssa aina päivän koittoon asti.
Yön pimeydestä, juuri ennen päivän nousua, hänen korviinsa kuului huuto hiljaiselta kadulta. Se ei ollut muuta kuin vanha, tuttu huuto, joka kertoen taloustoimista: "La four chauffe", uuni lämpiää. Kumminkin se heti vei hänen ajatuksensa takaisin tuohon talviaamuun kauan sitten, jolloin hän lähti vapisevana ja arkana lapsena tuolle oudolle peljätylle toimelle. Kaksi nuorta kelpo palvelijaa astui esiin pimeästä kuin taikavoiman kautta, riemuiten kilpaillen keskenään ken sai auttaa häntä silloin. Ah, missä he olivat nyt? Louisin pitkinä vuosina niin hellityn, tuttavan kuvan rinnalla ilmestyi hänelle nyt aivan kuin pakosta muisto Norbertista. Molemmat olivat liittyneet yhteen, sentähden molemmat olivat liittyneet häneenkin enemmän kuin kukaan muu. Kentiesi oli Norbertin osaksi tullut vähäsen Louisin pyhyyttä, koska hän oli lohduttanut häntä viimeisessä maallisessa surussaan ja täyttänyt hänen viimeisen maallisen toiveensa.