"Niin. On eräs uskollinen, jalo sydän, jota ainoastaan te voitte auttaa ja lohduttaa."
Gabriellen sydän herposi äkkinäisestä liikutuksesta. Hän odotti vavisten loppua.
Se tulikin. "On eräs synkistynyt elämä, jolle te voitte olla valona.
Ambrose de Marsac haluaa teitä vaimokseen."
Gabriellen kasvot tulivat aivan yhtä valkoisiksi kuin nuo tyynyillä lepäävät. Hän ei puhunut, vaan nousi seisoalleen. Hän seisoi hetken hiljaan, sitten hän vaipui jälleen polvilleen.
Käsi, jonka kosketus pyhitti ihmisen, lepäsi hellästi hänen päänsä päällä. "Hyvän miehen rakkaus ei ole lahja, jonka sopii kevytmielisesti sysätä syrjään", sanoi Jean Calvin.
"Mutta — jos — minä — en voi", sanoi Gabrielle hitaasti.
"Me voimme aina tehdä Jumalan tahdon."
"Ei tätä asiaa, ei tätä! Isäni, te tiedätte kaikki."
"Niin, minä tiedän." Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kuluessa Gabriellen sydän huokaili kiihkoisasta, vaikkakin hänen huulensa olivat vaiti. Sitten Calvin taas puhui ja hänen äänessään oli ihmeellistä hellyyttä: "Tyttäreni, paras ja jaloin vaimoista, jonka milloinkaan olen tuntenut, on laskenut hautaan nuoruutensa puolison. Hän suri; kumminkin velvollisuuden kutsuessa hän palasi, jälleen elämään ja otti uudestaan kantaakseen sen taakkoja. Hän oli yhdeksän vuotta auttavana toverina ja lohduttajana eräälle kaikista vähäisimmistä, jonka päivät olivat tuskaa ja vaaraa täynnä." Sitten Gabriellen läsnäolo näytti häneltä hetkeksi unhottuneen; nuo vakavat silmät kääntyivät taivasta kohden ja kalpeat huulet kuiskasivat: "Myöskin he levätkööt Jesuksessa!"
Gabrielle oli syvästi liikutettu. Se seikka että tämä kaikista enimmän itseensävetäytynyt ihminenkin murtaisi hänen tähtensä tavallisen varovaisuutensa ja puhuisi hänelle kadotetusta Idelettestaan, se veti häntä lähemmäksi Calvinia voimalla, jota hän ei voinut vastustaa. Nyt oli varmaa, ettei hän voinut kieltää Calvinilta mitään. Nytkö? Minä hetkenä sitte voisi uskollinen Geneven tytär vastustaa isä Jean Calvinin persoonallista vakavaa pyyntöä? Varmaan hänen, joka eli niin lähellä Jumalaa, täytyi aina tietää mikä oli parasta, mikä oli oikein jokaiselle. Kohtalon sana värisi Gabriellen huulilla, kun samalla läheisestä huoneesta kuului tohtori Theodore Bezan hyvin tunnettu ääni puhuvan kirjurille. "Tärkeitä uutisia." — "Onko herra Calvin tilaisuudessa —" "Pitäisi saada tavata häntä oitis —". Niin katkonaisina saapuivat sanat Gabriellen korviin.