Neito totteli. Calvin kehoitti häntä istumaan tuolille, jonka
Joinvilliers oli asettanut häntä varten. Sitten hän katseli Gabriellea
noilla silmillään, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan sydämeen.
"Täällä", sanoi hän, "ei meillä ole pysyvää kaupunkia."
Eikö Gabrielle tiennyt sitä jo ennen? Hän kumarsi päätään äänettömänä.
"Mutta me odotamme tulevaa. Ja sillä aikaa kun me sitä odotamme, olkaamme hartaat noudattamaan Jumalan tahtoa, joka elää ja pysyy ikuisesti."
"Isäni", sanoi Gabrielle, "minä voin noudattaa sitä heikosti."
"Tiedän sen, tyttäreni. Osaksi senkin tähden olen lähettänyt noutamaan sinua."
Gabriellen sydän sykki nopeammasti näistä sanoista. Voiko olla mahdollista, että Calvin oli valinnut jonkun erikoisen uskontyön tai rakkaudentoimen hänen toimitettavakseen? Calvin tiesi, että hän oli jäänyt yksin ilman kotisiteitä, tai kotioikeuksia. Miten mielellään hän olisi toimittanut uusia rakkaudentöitä. Semmoinen toimi semmoisilta huulilta lausuttuna olisi luonut uutta elämää virtaamaan hänen suoniensa läpi. Hän vastasi hiljaisella, pyytävällä äänellä: "Isä, ilmaiskaa minulle Hänen tahtonsa, minun suhteeni, että minä voisin tehdä sen!"
"Jokaisen meistä on itse löydettävä se itsellemme."
"Mutta te, herra, tehän tiedätte niin paljo —"
"Kukaties, nyt ehkä tiedän. Seisoessamme vuoren huipulla emme näe ainoastaan maata minne menemme, vaan myöskin maan jonka jätämme. Jollen ole erehtynyt, näen työn, jonka ainoastaan te voitte tehdä."
"Minäkö ainoastaan?"