Eräänä päivänä, kun tarttumisen vaaran arveltiin olevan aivan ohi, tuli Benoîte hänen luokseen esittäen vakavan pyynnön. "Isoäiti ei ole niin voimakas kuin tavallisesti", sanoi tyttö. "Ja tuolla seuraavassa ovessa on vielä tuo miesväki huolehdittavana; ja kun rouva Calvin enimmäkseen oleilee aina Rue de Chanoinesin varrella kiintyneenä sairaan herra Calvinin hoitamiseen, tietää hän tuskin, onko talossa lihaa syötäväksi tai puukalikkaa keittämistä varten. Ajattelen siis, neitini, että jos te tahtoisitte antaa minulle tunnin tai parin vapauden, voisin minä auttaa häntä vähäisen."
"Voisitte auttaa häntä hyvinkin paljo, Benoîte", sanoi Gabrielle nousten pystyyn. "Kukapa tietää, vaikka minäkin voisin auttaa. Täällä ei ole mitään tehtävää, mikä pidättäisi meitä täällä."
Pian oli Gabriellella tointa käsien täydeltä. Hän huomasi kiitollisena, että Jumala oli lähettänyt hänet hyljätyssä tilassaan tekemään hyvinkin tähdellistä työtä. Se oli kyllin tekemisen arvoista. Sillä vaikkakin kuolevaa uskonpuhdistajaa ympäröivät luotettavat ja uskolliset ystävät, lujat, voimakkaat miehet, jotka osottivat hänelle naisenhellyyttä, ei ilman hänen veljensä vaimoa olisi ollut naisen kättä tekemässä sitä, mikä kaikkina aikoina on ollut naisten erikoislahja ja toimiala. Gabriellen sillä aikaa huolehtiessa rouva Calvinin suurta taloutta pääsi tämä vapaaksi toimeensa, siten antaen profetalle profetan nimessä paljoa enemmän kuin kupillisen kylmää vettä.
Eräänä aamuna rouva Calvin tuli varhain takaisin Rue de Chanoinesilta. Hän kertoi Gabriellelle, että hän aikoi jäädä kotiin ja valmistaa päivällistä. "Sentähden", hän lisäsi, "teidän pitää mennä oitis veljeni luo. Hän on kysynyt teitä sanoakseen teille jäähyväiset."
Tässä ei ollut mitään kummaa. Gabriellen surut, hänen vakava, kristillinen luonteensa ja hänen avuliaisuutensa kaikissa hyvissä töissä olivat aikoja sitten voittaneet suuren uskonpuhdistajan kunnioituksen. Hänelle oli Gabrielle rakas myöskin lemmikkinsä Louis de Marsacin tähden. Olivathan Gabrielle Berthelier ja Ambrose de Marsac perineet hänen rakkautensa Louista kohtaan. Hän ajatteli aina näitä kahta yhdessä.
Gabrielle heitti ylleen viitan ja päähineen sekä meni nopeilla askelilla Rue de Chanoinesille. Calvinin nuori kirjuri, Charles de Joinvillier, avasi hänelle oven sairashuoneeseen, josta pian tuli kuolinkamari.
Jean Calvin lepäsi tai paremmin nojasi selkänsä taa asetettuihin tyynyihin. Hän oli hyvin heikko ja hengitti huomattavan vaikeasti. Hänen kasvonsa, jotka aina olivat kalpeat, olivat nyt kalmankarvaiset. Poskensa olivat painuneet ja huulet harmaan valkoiset. Ainoastaan hänen suuret, loistavat silmänsä paloivat tavallisella tulellaan. Kun hän käänsi ne Gabriellen surullisiin kasvoihin, tunsi tämä koko olentonsa nöyryytetyksi ja niiden hallitsemaksi. Calvin ei koskaan ollut olennoltaan enemmän kuningas kuin nyt maatessaan siinä heikkona ja voimattomana haudan varjon synketessä.
Gabrielle vaipui polvilleen hänen viereensä ja pyysi murtuneella äänellä häneltä kuten isältään siunausta.
Calvin kohotti vaivaloisesti ohuen, läpikuultavan kätensä, viitaten kirjuria jättämään heidät kahden kesken.
Hänen äänensä oli hiljainen, heikko ja usein katkonainen. Sitten hän sanoi: "Nouse tyttäreni! Tunnen surusi. Minä halusin puhua kanssasi, ennenkun puhun puolestasi Jumalalle."