"Mutta Benoîte, kuka se sitte oli?"
"Kuka se voisi olla muu, kuin se sokea herrasmies ja hänen palvelijansa, hyvä neiti! He molemmat koettivat lannistaa minua sanomalla, että palvelija auttaisi meitä kaikin tavoin ja että me tarvitsisimme miehen voimaa, ennenkun kaikki työ ja puuha olisi ohitse. Mutta minä pysyin läksyssäni, sillä minä tunsin, mitä te, hyvä neiti, olisitte tahtonut sanoa ja että sen lausuminen olisi ollut vaikeampaa teille kuin minulle. Sanoin että olimme hyviä kristityitä ja lainkuuliaisia kansalaisia, ajatelkoot sitte nuo ranskalaiset mitä hyvänsä asiasta. Silloin he koettelivat todistella, ettei se ollut lainrikosta meidän puoleltamme, kun kerran olimme varoittaneet heitä kauniisti, eikä heidänkään puolestaan, jos vaan eivät lähtisi enää talosta pois. Mutta minä en tahtonut enää kuulla sen enempää. Sanoin että minulla oli toimeni hoidettavanani ja että minun täytyi mennä."
"Te teitte oikein, Benoîte, aivan oikein. Olihan se kyllä niin kovin ystävällinen ajatus, vaikkakin äärimäinen mielettömyys! Olisin tahtonut kuitenkin, että olisitte kertonut asiasta minulle, jotta minä olisin puhunut heille ja kiittänyt herra Ambrosea."
"Kiittänytkö häntä? Varmaankin te tiedätte, neiti, että hän jumaloi —."
"Oh, Benoîte, en voi kärsiä enää lörpötystänne! Menkää nyt Margaretan luo! Minun on katsottava tätiäni. Luulen että hänkin on hyvin sairas. Jumala auttakoon meitä!"
"Ja hän kyllä tekee sen, neitini. Vielä yksi asia minun täytyy kertoa teille. Rauhoittaakseni tuota herraraukkaa hänen kipeässä murheessaan minä lupasin antaa joka päivä alas korin, jonka he tahtovat täyttää sellaisilla tavaroilla, jotka voivat auttaa ja lohduttaa teitä."
Sen jälkeen Gabriellen yli laskeunut surun varjo synkistyi hitaasti ja varmasti. Pitkät päivät kuluivat kuten päivät kuluvat siellä, missä on sairaita ja kuolevia vaalittava. Ne olivat surullisia päiviä. Kumminkin olivat ne liian täynnä alinomaista huolenpitoa ja velvollisuuksia ollakseen aivan ikäviä. Mieli ja ruumis olivat liian paljo toimessa, jotta sydän olisi saanut surra liian paljon. Kun Gabrielle jälkeenpäin muisteli tätä aikaa, tuntui se pikemminkin pitkältä, ikävältä unelta kuin todelliselta kärsimykseltä.
Sisar Claudine oli ensimäinen täältä eroamaan, ja Jumalan kalpea lähettiläs menetteli hänen suhteensa hyvin lempeästi. Tuo heikko, lempeä henki oli kulkenut kauan elämän polkua, kuten se, joka kävelee tiheässä sumussa, missä vanhat maanpiirteet ovat himmenneet ja kaikki on epämääräistä ja hämärää. Kumpi oli oikea, uusi uskontoko vaiko vanha? Vuosikausia hän oli pitänyt vanhasta kiini, mutta viime aikoina oli hänen mielensä siitä erkaunut. Hänen hento, vapiseva jalkansa tuskin tiesi, minne astua. Aina oli kumminkin sumun läpi valo heikosti kuumottanut. Se pysyi alusta loppuun yhdellä kohdalla, jonne hän ei koskaan lakannut katselemasta. No niin, viimein tämä valo paloi kirkkaampana kuin koskaan ennen. Usva sen ympärillä selveni ja häipyi, ja hän näki valon ja riemuitsi. Sillä se tuli Hänen kasvoistaan, joka sanoo: "Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon virvoittaa teitä!"
Vanhan Margaretan vilkkaan, harjaantumattoman mielen ja voimakkaan, yrittelevän luonteen laita oli aivan toinen. Ei minkäänlainen sumu häirinnyt eikä epävarmuus vallannut häntä. Hänen edessään oli iankaikkinen tulevaisuus selvänä ja tasaisena, kartoitettuna kuten Geneven kadut, eroten vaan synkimpäin mustien ja kirkkaimpien valkoisten, verrattomien suurten neliöittensä kautta niistä. Jotkut menivät siihen maailmaan valittuina, uudestasyntyneinä, pyhitettyinä, toiset taasen hyljättyinä, katumattomina, kuolleina ylitsekäymisissä ja synneissä. Hän puolestaan kuului uudestasyntyneihin, saavutettuaan rakkauden siihen totuuteen useita vuosia sitten isä Calvinin omilta huulilta. Mutta ei mikään vielä keksitty järjestelmä voi pelastaa voimakkaita sieluja siitä ristiriidasta, joka on niiden syntyperäinen oikeus ja niille tarpeellinen kasvatus. Taudin, väsymyksen ja tuskan hetkinä Margareta alkoi epäillä kutsumustaan ja valintaansa ja rupesi ajattelemaan, että hän kaikkina näinä vuosina oli pettänyt itseään tai ollut tekopyhä. Silloin Gabrielle oli kyllin voimakas auttamaan ja lohduttamaan häntä ja kuiskaamaan taivaallisen toivon sanoja ja rohkaisua kuolevan korvaan. Muutamia tunteja ennen loppuaan oli vanha Margareta tiedottomana, mutta uurretuista, ijäkkäistä kasvoista kuvastui rauha. Kiitollisella, vaikkakin surullisella sydämellä sulki Gabrielle uskollisen palvelijansa ja ystävänsä silmät.
Sitten hän istui yksinään hiljaisessa huoneessa. Hän oli hyvin väsynyt, niin väsynyt että olisi ilolla tervehtinyt Jumalan kalpeaa lähettilästä, kuolemaa, jos se olisi tullut myöskin hänen luokseen. Mutta hän ei surrut paljoa, ei ainakaan tietensä. Pikemmin hän tunsi itsensä semmoiseksi, jonka päivätyö on tehty ja joka on hyvin tyytyväinen, että niin on laita. Hän oli nyt tullut kertomuksen viimeiselle sivulle ja oli valmis sulkemaan kirjan ja menemään levolle. Mutta usein on meidän opittava täällä maan päälläkin, että mitä me pidämme loppuna, onkin todellisuudessa uusi alku. Ja ennen kaikkea — hän oli ainoastaan kahdenkymmenen kuuden vanha.