"Oo varma, sun helmaansa ottavi Herra,
Ja hohtehen ikuisen voittava kerran
On nimesi siunattu päällä maan."
R. Browning.
Useita vuosia oli kulunut. Viimein olivat ne tuoneet Geneveen synkän surujen vuoden. Europan vitsaus, rutto, teki autioksi Sveitsin maata, ja Genevekin sai täyden osansa tuosta hirveästä hävityksestä. Kumminkaan eivät sen kansalaiset pitäneet sitä raskaampana suruna, minkä Jumala oli lähettänyt heille. Heidän keskellään oli sammumaisillaan elämä, jonka puolesta tuhannet mielellään olisivat omansa antaneet. Jean Calvin makasi kuolinvuoteellaan.
Olisi ollut parempi, verrattomasti parempi hänen nimelleen tulevina aikoina, jos hän olisi kuollut Louis de Marsacin tavoin polttoroviolla. Vaan hänen vikansa se ei ollut, ettei hänelle niin käynyt. Hänessä ei ollut virhettä, vaan kuntoa, suurta, tyyntä uskollisuutta velvollisuudelleen ja Jumalan hänelle antamalle tehtävälle. Hän tunsi, ettei kenraali voi ruveta tarjokkaaksi toivottomassa yrityksessä. Ehkä se olisi todistanut jalointa itsekkäisyyttä, mutta itse asiassa se kumminkin olisi ollut itsekkäisyyttä. Ja hänelle uskottuun suuremmoiseen toimeen katsoen se olisi merkinnyt korvaamatonta onnettomuutta.
Sitäpaitsi Jumala ei kieltänyt palvelijaltaan tilaisuutta todistamaan Hänestä kärsimyksissä. Pitkät tuskan ja heikkouden kuukaudet olivat hänen osanaan, joiden aikana hänen uskonsa ja kärsivällisyytensä ei koskaan pettänyt. Nurkunaa ei päässyt hänen huuliltaan, vaikkakin hänen joskus kuultiin mutisevan sanoja, jotka osoittivat vapautuksen ikävöimistä: "Kuinka kauan, oi Herra?"
On jotakin — ei ainoastaan juhlallista — vaan jaloakin, kun kokonainen kansa tai seurakunta pitää sairasvartiota suuren ja kunnioitetun poikansa kuolinvuoteen ympärillä. Yhteinen rakkaus ja suru sitovat kaikki yhteen. Kilpailu ja vastakkaisuudet ovat poistuneet, vanhat intohimot ja riidat himmenevät ja häviävät. Silloin näkymättömät, ikuiset asiat kohoavat vakavassa majesteetillisuudessaan meidän eteemme. Kaikkien ajatukset ovat kääntyneet, ei nyt loppumaisillaan olevan elämänuran tapauksiin ja vaiheisiin, vaan poislähtevän yksinäisen suuren sielun matkan päähän, jossa se kohtaa Iankaikkisen olennon. On tullut aika, jolloin ei kysytä, mitä tämä ihminen tehnyt on, mikä on tulos ja näkyvä jälki hänen työstään maailmassa. Sen sijaan kysymme, onko ajan kalliota enää noiden yksinäisten henkijalkojen alla, kun ne astuvat tuonne pimeyteen, minne kukaan meistä ei vielä ole astunut, vaan minne jokaisen meistä eräänä päivänä täytyy mennä?
Ei kukaan voinut epäilläkään että Jean Calvinin jalat olivat kiinnitetyt sen kallion päälle. Koko hänen vahvan sielunsa voima lepäsi hänen Jumalansa kalliolla. Sen tähden oli hänen sydämensä viimeiseen saakka valpas suorittamaan tyynesti elämänsä työtä, kirjoittamaan, opettamaan, neuvomaan ja käskemään niin kauan kuin hänellä ruumiillisia voimia oli niin paljon vielä jäljellä, että kykeni pitämään kynää tai lausumaan sanasen.
Mutta tapaukset eivät vaikuta meihin suhteellisesti niiden tärkeyteen, vaan niiden läheisyyteen nähden, mikä yhtäkaikki onkin niiden tärkeys meille. Ei ollut kauan Calvinin viime saarnan jälkeen, joka pidettiin St. Pierren kirkossa, helmikuun 6 päivänä 1562, kun ensin Margareta ja sitten Claudine sairastuivat ruttoon. Ei kummassakaan näkynyt tämän hirveän taudin pahempia oireita. Margareta vähäsen houraili, Claudine ei ollenkaan. Kumminkin piti Gabrielle, tuntien molempien heikkouden, alusta saakka molempia kuolemaan tuomittuina. Benoîten — joka nyt oli jo kykenevä palvelija — hyvällä avulla hän ryhtyi päättävästi toimeen hoitaakseen heitä olosuhteiden vaatimusten mukaan ja tarkasti eristettynä. Hän antoi korttelin kymmenysmiehelle vaaditun sairasilmoituksen, asetti ovelle lakimääräisen varotuksen ja suoritti muut tarpeelliset varokeinot. Hedelmäkauppias sai muuttaa toiseen paikkaan, niin että talo jäi Gabriellelle ja hänen sairailleen kokonaisuudessaan. Hän tiesi ettei heidän ystävänsä, pastori Poupin (joka nyt ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän tautia) tahtoisi hyljätä heitä. Hän luotti myöskin apteekkari Aubertin ammattiapuun. Viereisessä ovessa asuvien ystävällisten naapurien apua hän ei tahtonut mitenkään ottaa vastaan peljäten tarttumisen vaaraa.
Seuraavana aamuna, sittekun tauti oli ilmaantunut, kuuli Benoîte koputusta katuovella ja pisti päänsä ulos yläikkunasta vastatakseen kolkuttajalle. Seurasi vilkas keskustelu ja kului enemmän kuin kymmenen minuuttia, ennenkun nuori palvelija hiipi Margaretan huoneen ovelle ja viittasi ulos Gabriellen, joka oli sisällä.
"Enpä ole koskaan nähnyt semmoista herrasmiestä", hän sanoi nähtävästi hyvin kiihottuneena. "Neitini, minulla oli koko tehtävä, ennenkun pääsin hänestä erilleni. Mutta minä olin päättänyt, ettei hän saisi häiritä teitä, vaikka hän puhuisi mitä hyvänsä. Ajatelkaapas, että joku semmoinen mies tahtoisi meitä laskemaan hänet sisään ja sallia hänen mennä tyhjiin huoneisiin yläkerrassa! Minä ilmoitin hänelle, että se oli selvästi vasten lakia ja että siitä voisimme saada sakkojakin sekä olisimme pakoitetut pyytämään armoa polvillamme Jumalalta ja kaupungilta; mutta minä olisin voinut puhua yhtä hyvin kaloille järvessä."