St. Clairen nunnat.
Oli aivan aikaista, ennen kello viittä, pimeänä, pilvisenä elokuun aamuna vanhassa Geneven kaupungissa enemmän kuin kolme ja puoli sataa vuotta takaperin. Mutta jo oli kokoontunut tungos komean porttikäytävän luo, joka johti St. Clairen nunnaluostariin. Siinä oli muutamia hyvinvoipia kansalaisia verkaviitoissa, tai ainakin hyvissä villaisissa. Nämä antoivat toisillekin hyvin kaivatun, kunnioitettavamman ulkonäön. Väki oli enimmäkseen alimaisesta kansanluokasta, raakoja miehiä ja joutilaita katupoikia, jotka ilvehtivät, huutelivat ja laskettelivat sukkeluuksia toisilleen ja sivukulkijoille omalla tavallaan. Mutta heidän huonosointuisten ja usein tarkotuksettomien huutojensa joukosta kohosi aina yksi korkeammalle muita: "Messut pois!"
"Ole hiljaa, suulas nulikka!" sanoi eräs pinkkatakkinen mies ja antoi huutajalle kajahtavan korvapuustin. "Tiedäthän ainakin että tämä: 'Messut pois!' merkitsee: 'Koulut sijaan!' Ja älköön vaan mestarisi piloille hellitelkö sinua vitsan säästämisellä!"
"Ota tämä iskustasi!" vastusti poika lyöden pois hyökkääjän hatun ja viskaten sen ojaan.
"Pyydän, lopettakaa!" huusi kolmas puhuja. "Katsotaanpas somia naisten kasvoja, kun he kulkevat ohitse. Neuvosto on kohdellut heitä paremmin kuin he ansaitsevat. Se on antanut heille kohteliaan luvan mennä minne vaan haluavat ja suojatut vaunut turvaksi."
"Vieläpä suojatut vaunut! Kylpy järvessä olisi heille paremmin tarpeen", sanoi eräs. "Me olemme onnellisesti päässeet heistä ja heidän ruttoisesta parvestaan. Hyi kirous!"
Pinkkatakin kantaja kääntyi suuttuneena häneen. "Mitä ovat St. Clairen nunnat tehneet sinulle tai omaisillesi, että sinun pitää kiroaman heitä? Katso itseäsi, väärä-oppinen! Kirouksia tulee omaan kotiisi, niinkuin kanoja, orren täydeltä."
"Hush! Olkaa meluamatta", puhui käskevä ääni, samalla kun kansa teki tietä kaupungin edus- eli valtuusmiehelle. "Väistykää, väistykää! Naiset tulevat heti. Kunniamme tähden, Geneven lapset, elkäämme antako heidän kuulla huonoa sanaa meidän joukostamme."
Edusmiehen varma ääni sai väen kuuliaisuuteen, ja rahvas seisoi hetkisen hiljaa katsellen suureen porttiin, joka niin kauvan oli ollut suljettu ulkomaailmalle. He tiesivät mitä sen ulkopuolella oli. Mutta mitä se oli kätkenyt sisäänsä noina kaikkina vuosina?
Heidän katsellessansa portti tärähteli, liikkui ikäänkuin sitä avattaisiin sisäpuolelta. Kahdesti, kolmasti se näytti olevan aukeamaisillaan, mutta kumminkin sen salvat seisoivat. Kentiesi vanhan portinvartijan kädet, koettaessaan avata sitä, vapisivat liian paljo toimessaan. Ja todellakin oli surullista. St. Clairen nunnat aikoivat jättää ainaiseksi nunnakuntansa ikivanhan talon — muutamat heistä ainoan kodin, minkä he koskaan olivat tunteneet. Geneve oli ottanut vastaan uskonpuhdistuksen ja kirkolliset huoneet piti muutettaman kouluiksi tai sairaaloiksi. Niiden asukkailla kumminkin oli vapaus joko jäädä kaupunkiin tai jättää se, niinkuin halutti. St. Clairen nunnat pitivät parempana lähteä pois. He aikoivat mennä nunnakuntansa toiseen asuntoon Annecy'yn.