Joukon odottaessa tunkeutui valkotukkainen, voimattoman näköinen mies esiin. Hän oli hyvin rampa ja nojasi raskaasti sauvaan. Hänen pitkä, kulunut takkinsa riippui väljänä riutuneen ruumiin ympärillä. Kasvonsa olivat kuluneet ja hänen poskensa kuopallaan, mutta silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, palaen hartaasta odotuksesta. Kansa väistyi kunnioittavasti hänen tieltään ja virallinen henkilö tarjosi hänelle seisomapaikan vierellään. Hänen vielä jupistessaan kiitossanoja alkoi yleinen liike. Kaikkien silmät kääntyivät suureen porttiin, kun se viimeinkin lensi aivan auki.
Kaksittain, surullisessa äänettömyydessä, pitäen toisiaan kädestä tulivat mustapukuiset, tiheähuntuiset nunnat esille. Alakuloisen kulkueen edessä käveli iäkäs naisjohtaja kumaraisena ja vapisevana, pää alas painuneena. Hänen horjuvaa käyntiään tuki alijohtajan voimakkaampi käsivarsi. Suorana ja vakaana astui tämä kookas ja arvokas henkilö pitäen koholla ristiinnaulitun kuvaa ja messuten varmalla äänellä Ave Mariaa. Hän tiesi että rukous taivaan kuningattarelle oli pilkkaa hänen kuulijoilleen. Sitä pahempi heille!
Sydämeen tunkeva huuto katkasi messun. "Claudine! Claudine! Sisareni!"
Valkotukkainen mies oli hyökännyt nunnan luo, joka seurasi alijohtajaa. Nunna oli kävellyt pää painuneena, itkien hiljaa huntuunsa, jonka hän nyt pelosta ja hämmästyksestä heitti osaksi sivulle. Kasvonsa olivat sievät ja miellyttävän näköiset, vaikk'eivät ne koskaan liene olleet kauniit, tuskin nuoruudessakaan. Pehmeät, ruskeat hiukset olivat yhä ilman harmaita ja otsa ja poski rypytön. Näytti kuin olisi elämä kohdellut häntä lempeästi, ja niinpä olikin, yhden suuren sieluntuskan jälkeen. "Tule mukaan, sisareni, tule kanssani, tarvitsen sinua!" hän alkoi, ei kovaa, vaan matalalla, kiivaalla, puoleksi tukahdetulla kuiskeella.
Claudine vetäytyi hänestä pois pelon hämmentämänä. "Ei, ei", sopersi hän. "Oi ei, minä olen Kristuksen morsian."
Mutta mies ei hellittänyt. "Katsoppas minua, Claudine, katsohan nyt minua", hän pyyteli. "Olen Ami, veljesi, jota niin rakastit entisinä, vanhoina aikoina. Etkös muista?"
Silloin nunna katsoi häneen, katsoi vakavasti, ikävöiden. Uusi valo koitti hänen tumman sinisissä silmissään. "Niin, minä muistan", hän sanoi uneksien. "Vanhat ajat! — Mutta ne ovat menneet, aikoja menneet. — Olen kuollut maailmalle. Anna minun mennä!"
Ami piti yhä kiinni. "Claudine", hän anoi, "katsoppas minua vielä kerran."
Claudine katsoi jälleen. "Mutta te ette ole Ami. Olette vanha, vieras mies", hän sanoi, kasvonsa epäilevän näköisinä. Sitten hän muuttuneella äänellä lisäsi: "Enkä minä voi puhua kanssanne. Nähkääs, suljemme tien. Minun täytyy mennä."
"Et saa mennä, Claudine, kuulehan! Orvon lapsuutemme muiston nimessä, kun olin isä ja äiti sekä sinulle — —"