Norbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden puolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin hulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi mennä kirkkoon — ja sitten mokomaan kirkkoon — oli se ainoastaan hänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä hän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.
Hän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat itselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä päättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan näkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat onnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun "alttarin" eteen.
Mutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat nähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin — hän ei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen ehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi hänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin lausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. "Arvelen että tällä kertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet".
"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita", sanoi toinen kovemmalla äänellä.
"Hiljaa!" keskeytti kolmas. "Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme kauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa."
Silloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi jymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta — hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta rajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin. Clement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon seinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret, joita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä enemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä välinpitämättömälle kuulijalle.
Toisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin. "Hän on isä Calvin", virkkoi Norbert itsekseen, "isäntämme, hyvän herra kirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja kalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät hänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka."
Seurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin, häirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen vastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja kuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen täytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat syvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon lähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa. Jokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu kuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei hän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen oikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen lainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.
Hän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän yritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista herroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja läheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?
"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten päättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä olisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä niin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua."