Mutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli häntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta kumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.
"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä", sanoi Calvin, "joka on minulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan Herramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä kieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi henkenikin niin kuin minun tulee."
Seurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas saarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän luona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän ja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut ottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan uneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja seisoi sitten odottavasti.
Syntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit virtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää ja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.
"He ottavat sen", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti sanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä — suojelevaa kättä — hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai kuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon halki, ei ollut heikkoutta. "Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä käsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan voi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja häpäisemään Herrani pöytää!"
Painostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert pidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita kasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat epäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän omaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät vaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki heille tietä. He olivat poissa.
Sitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti rukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui kunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja joi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi jotakin mitä hän ei nähnyt — Jumalan voiman läsnäoloa.
Myöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa paikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä keskusteluja varten.
"Mieleni on raskautettu puolestasi", sanoi hra De Caulaincourt.
"Miksi niin, isä?" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka nauhoja aukoi.