* * * * *
Siten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa aikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli ratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä keskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus. Rukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti kätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen eteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac määrättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää synnyinmaahansa Ranskaan.
Isä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: "Katso, minä lähetän teidät kuten lampaat susien sekaan". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli useitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla lähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi Geneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon tähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen synnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli kasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen sukulaisia.
Berthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon. "Ihmisuhrit eivät ole mieleeni", hän sanoi, "yhtä vähän paavin kuin isä Calvininkaan toimittamat." Claudine kumminkin oli siellä. "Viimeinkin", hän sanoi, "voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan puolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta."
De Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon akademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä, palasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta ja saavuttuaan "nousevan auringon kadulle" Claudinen viha, haavoitetun kyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.
"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista saarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!" hän sanoi. "Siinä hän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita kahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä kylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle pesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta, miksei hän itse mene voittamaan sitä?"
"Sitä samaa minäkin joskus ajattelen", yhtyi Norbert häneen. "En tahtoisi lähettää häntä Ranskaankaan, vaan ainoastaan Savoijan soille, minne isäni on mennyt. Voi olla hyvin viisasta, hyvin järkevää istua täällä ja saarnata meille kaikille. Tiedän kumminkin hänen olevan kunnon miehen. Näinhän hänen kohtaavan libertinejä tuona muistettavana päivänä tuomiokirkossa."
Hunnun takaa, joka verhosi Gabriellen kasvoja, tuli matala, vapiseva ääni:
"Kenties se ei ole vaikein paikka minne mennä."
Norbert erosi Bertheliereistä heidän omalla ovellaan ja käveli sitten hitaasti Rue Countancelle. Hänen sydämessään oli hiljainen toivo, joka pian toteutuikin. Hän tapasi de Marsacin, joka tarttui hänen käteensä ajan tavan mukaan sanoen: