Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriin
kasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla.
Varmasti tämä oli outo oppi — hänen suustaan. Siksi virkkoikin
Gabrielle lempeästi:
"Ei Kristuskaan palvellut itseään."
"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää itseään, vaan tehdä Jumalan tahto."
"Mutta se tahtohan määrää meitä ottamaan ristimme."
"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja kaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia."
Nuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat Gabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein liian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.
"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat kumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina. Arvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää, koska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu. Mutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun syntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina."
He pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloi
Maisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasi
raamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista.
Sitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivat
Berthelierit heidän kotiinsa.
Seuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä oli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen taiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.
Hän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de Marsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat olivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan uneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla kallisarvoisiksikin.