"Muutamia vuosia sitten, kun me pelkäsimme savojalaisten ja ligan hyökkäystä, hävitimme omat esikaupunkimme puolustusta varten. Tietysti olet kuullut siitä?"
Claudine pudisti päätään.
"Kansaa tuli kaupunkiin St. Gervais'tä asti hakemaan turvaa. Margareta ja minä tulimme myös, vaikk'ei Rue Cornavin ollutkaan hävitetty. Me annoimme suojaa asunnossamme maalaisväelle, eräälle miehelle ja vaimolle, jotka kuolivat siellä kuumeeseen. He jättivät tämän pienen lapsen. Margaretan täytyi hoitaa ja elättää häntä, ja — mitäpäs siinä oli tekemistä? Enhän voinut jättää lasta ulos rappusille."
"Olisittehan voineet tuoda hänet luostariin."
Berthelier kohautti olkapäitään ja vaikeni. Sitten hän alkoi jälleen: "Margareta piti hyvää huolta lapsesta, mutta nyt lapsi kasvaa ja — minä tarvitsen sinua."
"Häntäkö varten?" Sen Claudine lausui tyytymättömyyden tunteella, jota ei itsekään ymmärtänyt.
"Enemmän itseäni varten."
Äänettömyys seurasi. Viimein Claudine, jonka tajunta näytti vähitellen palaavan, kääntyi kysymään: "Veli, mikä on tehnyt sinut niin valkotukkaiseksi ja rammaksi?"
"Luulin että tiedät. Vankila ja ratas se oli. Mutta eivät he minulta mitään saaneet. Ja minä olen saanut kostoni. Se minkä puolesta taistelimme on saavutettu. Tosin kyllä emme me sitä voittaneet eikä edes meidän menettelytapamme."
"En ymmärrä", sanoi Claudine. Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Mutta toivon, veli, ettet ole unhottanut uskoa ja tullut harhaoppiseksi toisten tavalla. Sielusi olisi iäksi kadotettu."