"Ah! Kenties meidän on vietävä teidät kysymään neuvoa tuolta uudelta mieheltä, joka on saapunut kaupunkiimme kaikkine taitoineen. Hammaslääkäriksi hän muka kutsuu itseään ja lupaa paikkailla ihmisten hampaita, kun ne vielä ovat heidän päässään. Semmoisia luulotteluja! Ajattelee voivansa paikata mitä Jumala, kaikkivoipa, on tehnyt! Mutta nyt kun isä Calvin itse on antanut hänen koettaa taitoaan, tulee koko kaupunki juoksemaan hänen jälkeensä. Tässä on teidän tippanne, herra Norbert. Toivon niiden auttavan teitä. Nauttikaa ne kun olette lukeneet rukouksenne ja panette makaamaan."
Norbert otti pullon ja suuntasi askeleensa Rue Cornavinille. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, niin ne hidastuivat.
"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", hän mietti. "Mutta nyt alkavat vaikeudet. Mitä on tehtävä Berthelierin suhteen? Toiset kaikki kyllä saan taipumaan, mutta hän on noita geneveläisiä, jotka pitävät valhetta yhtä pahana kuin murhaa. Ja tämä valhe olisi hänestä iso kuin vuori, sen luen hänen silmistänsä. Tosin tämä kaikki tapahtuu Claudinen tähden, jota hän niin paljo rakastaa. Ei, se tapahtuu molempien puolesta! Yhtä kaikki lienee jotakin hyvää rukouksessa. Ja koska tämä tapahtuu Jumalan palvelijoiden pelastamiseksi, niin voinhan rukoilla apua itselleni. Enpä tiedä! Tässä olenkin jo ovella. Nyt esille kaikki hyvät neuvot mitä minulla vaan on! Olenpa varma että niitä tarvitsen. Toivon itselleni tekoparran puolenpäivän ajaksi. Mutta ei, se pilaisi kaikki!"
Hänen koputettuaan tuli esiin Margareta surun murtamine, kyynelten kastelemine kasvoineen.
"Tulkaa sisään, herra Norbert", hän sanoi. "Gabrielle kysyy teitä. Hän arvelee teidän olevan murheellisen."
"En tahdo neiti Gabriellea nähdä aivan nyt", Norbert sanoi. "Haluan puhutella neiti Claudinea ja teitä. Molempia yhdessä."
"Neiti Claudine on kipeänä."
"Ei sillä väliä — tarkoitan että se surettaa minua — mutta minun on saatava tavata häntä. Viekää minut hänen kamariinsa ja tulkaa itse myöskin mukaan. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa."
"Mikä pojalle on tullut, kun noin komentaa vanhaa ihmistä?" ajatteli Margareta. Mutta tänään hänen taisteluhalunsa oli surun lannistama. Hän vaan sanoi:
"Ei mikään muu ole nyt tärkeätä kuin muuan asia, jota te ette voi auttaa tai estää."