Aivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen hevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän oli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen, puettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin mukaisella hausse coll'illa eli korkealla kirjaillulla kaulurilla, päässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu omituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat säännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi näkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan kukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer ratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin kohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia. Kerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai metsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan hiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.
Viimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi raunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia viljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle hän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.
Se oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija avasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.
"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?" hän kysyi. "Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne hevosesta."
"Kiitos, vanha ystävä", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. "Miten herrasi jaksaa?"
"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa, niinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!"
Viktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan, mutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:
"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi viipyä täällä." Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.
Hän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman talon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen aatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti menestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla muuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen ympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja rakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.
Tämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven huoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.