Viktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä syvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot hehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.
Kun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan:
"Arletta!" — "Viktor!"
Viktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. "Ei!" sanoi Arletta, vetäytyen takaisin. "Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken."
Viktorin huulet liikkuivat, mutt'ei ääntä kuulunut niiltä. Tyttö jatkoi:
"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään muusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin Castellarin tilukset."
"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä ainoasta hiuskiharasta päässäsi!" puhui Viktor intohimoisesti. "Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan."
"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt puhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia."
"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun puolestani saa hukkua Geneven järveen."
"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole geneveläinen morsian — pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä — vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien viereen kylmästä ja nälästä."
"Minä tahdon pitää huolta teistä."