"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki, ja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi. Hän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa vuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa eikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset olemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt olemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava jäähyväiset."
"En voi, en voi!"
Arlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. "Et voi! Onko se miehen puhetta?" hän lausui.
"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos minun pitää heittää sinut, olen lapsi." Hänen päänsä painui jälleen alas käsiin.
"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle, mitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi, minä jätän teidät. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään minulle."
Viktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. "Arletta", hän huusi, "sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei — sinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!"
Arletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara lumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:
"Herra de Lormayeur, te loukkaatte minua. Antakaa minun mennä, herrani."
Viktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti vaihtuessa: "Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin."
"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa tehdä tätä kovemmaksi meille molemmille." Viimeisiä sanoja lausuessaan luja ääni vapisi hiukan.