"Mitä muuta tämä voi olla kuin kovaa, sietämättömän kovaa?"
"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee", Arletta lisäsi ylpeästi, "elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä neitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja iloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He kaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte, kun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla puolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja maailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella."
"Ja palaat takasin hyljättynä, sydän tyhjänä!"
"Ei —." Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä toivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. "Ei; miehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään."
"On olemassa ainoastaan yksi, joka täyttää koko elämäni."
"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja vielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole tarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville, teidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää hänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa hänelle se sana."
Koko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella vapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä ja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot pois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin marmori.
"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä", sanoi Rose asettaen pöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä, joka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista laseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen: "Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne". Ne olivat viimeiset sanat, jotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi rakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut. Viimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja annettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.
Savoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon sisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta aineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos hän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.
Arletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli takaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta Viktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään huulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen povelleen.