Sillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan niskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti häntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana. Vastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta, eikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan kohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen jäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä ja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa. Ei hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja kirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja ritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan reformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän oli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin "lusikan liitoksi". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä kultaista lusikkaa.
Tämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut kohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu vääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien joukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!
Vielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää vastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.
"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä tyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi tekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä kaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka paholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora perillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä, kuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä oikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin samaan allikkoon, mistä on tullutkin."
"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua rauhaan?"
"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin Santanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon omistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken omaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän lapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana noita kerjäläisiä, harhaoppisia."
"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen arvoinen."
"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut lauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi."
Viktorilla ei ollut rohkeutta sanoa englantilaisen runoilijan kanssa:
"Mitäpä immen sievyydestä,
Kun lemmi häntä en sydämestä!"