Hän voi vaan vaijeten kääntyä poispäin.
"Seis!" sanoi hänen isänsä. "Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten kadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät valmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat puolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen mitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera ynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te voitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain kohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi olla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet matkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa. Jollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet varmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan."
XIII LUKU.
Geneveläinen morsian.
Varhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain palaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti toisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka istui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten tapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita aseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota todisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään. Johtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan, mutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta seurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen komentosanan.
Savoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa pilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti puettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan ja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti Gabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas hevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten käyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.
Hitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina mustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He astuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento, tarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin hienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla näädän eli "Mars-kissan" — joksi sitä silloin sanottiin — nahoilla. Hänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku. Viktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut ratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.
Hän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa neidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin ylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi paljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan, jota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko muodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa valmis täyttämään, mitä oli sovittu "kuuluisan" Lormayeurin kreivin ja "kiitettävien" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä. Sen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan annettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla riemunosoituksilla.
"Ja nyt", sanoi nuori kreivi hymyillen, "on meidän vuoromme tervehtiä erästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät vangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen."
Vakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti neidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen virkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku kainalossa.