"Herra kreivi", sanoi neuvos, "me tuomme ja annamme teille neiti Olivie de Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin nimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne antava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti voitte vaatia."
Viktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti vastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä ynnä muutamia otteita kaupungin "korttelin" pöytäkirjoista, joissa neiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja ottotyttäreksi.
"Oletan", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia, "että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on kiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta."
"En suinkaan, herrani", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. "Herra Berthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon naapurina ja lähinnä ystävänä."
"Mutta tietysti", sanoi kirjuri, "te, herra Antoine, olette valmis vannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on enemmän muodon asia."
"Minä vannon sen", sanoi Antoine Calvin.
"Samoin teen minäkin", sanoi neuvos Amblarde Corne. "Me voimme tehdä vaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän korkeuttanne."
"On jo puhuttu tarpeeksi", vastasi kohtelias nuori kreivi. "Olen vallan tyytyväinen". Sitten hän kääntyi neitoon. "Kaunis neito ja kallis serkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne luo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden merkiksi suudella kättänne."
Käsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta neuvosmies astui väliin.
"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että ne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?"