Huntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet ja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja vastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti sanomaan:
"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti, kunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella. Suvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota tekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua."
Mutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni kuului lausuvan: "Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut". Sentähden Viktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien lunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten kohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella. Sitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli hunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: "Mutta missä Norbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?"
Loistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä hänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä semmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti. Hänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän oli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä pari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties olisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa, lisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan Lormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.
Silloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen korvissaan. "Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä. Eikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon takia".
"Oh, se uskonto!" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi muuttaen ääntään: "Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä uskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis. Olen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme, vaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla ja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla."
"Onko taivas surullinen aate?" kysyi nuori neiti.
"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan varmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen papeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he joskus tekevät sen hyvin huonosti."
"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme joskus ajattelisimme niitä asioita."
"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle, riemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin ovat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan hunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli."