Ami Berthelier'in historia.
"Kerran alkanut vapauden taistelu periytyy vertavuotavasta isästä poikaan; vaikka usein ehkäistynä, ei sitä koskaan voiteta."
Kun Geneve järven kaunis kaupunki otti vastaan uskonpuhdistuksen, oli se jo tuntenut vapauden nousevan auringon kunniaa ja loistoa. Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli se heittänyt niskoiltaan kaksinkertaisen tyranniuden, joka itse asiassa oli yksi ja sama. Sillä julman, irstaan piispaprinssin ristien takana oli Savojan ruhtinaan miekka ja valtikka. Piispa ja ruhtinas yhdessä olivat sortaneet Geneveä, kunnes taakka tuli liian raskaaksi kannettavaksi ja kaupunkilaiset alkoivat kysellä toisiltaan puodeissa ja toreilla:
"Miksi kannamme sitä kauemmin?" He olivat jo hyvin kehittyneet tekemään tämänlaisen kysymyksen ja löytämään vastauksen. Heidän ammattikuntansa olivat harjaantuneita, ja vilkkaan kaupungin seura- ja kunnalliselämä oli tehnyt ne nopeiksi; samoin kauppa, näppärät ammattimiehet, taajat matkat ja vieläpä kaikki henkiset edut, joita aika — ja se oli Renessansin aika — voi tarjota, puolestaan vaikutti siihen. Heistä, niinkuin useimmista heidän aikalaisistaan, se aika oli nuori; se oli täynnä toimeliaisuutta ja lupaavaa odotusta. Samoin se oli nuoruuden ja reippauden virheitä täynnä, täynnä rohkeutta ja vallattomuutta ja tuota tietämättömyyttä, joka on vallan varma kaikesta taivaassa ja maan päällä.
Kumminkin, kun aika on nuori, on hyvä niiden olla, jotka myöskin ovat nuoria. Semmoinen oli Ami Berthelierinkin kohtalo. Hän oli varakkaan Geneven kansalaisen orvoksi jäänyt lapsi. Isänsä oli lisännyt omaisuutensa enemmän kuin kaksinkertaiseksi menemällä naimisiin liikeystävänsä, Augsburgin kaupparuhtinaan, tyttären kanssa. Nuori Berthelier, kasvatettuna Paduassa sai Renessansin hengen ja tottui rakastamaan sen klassillisia oppeja, sen latinalaisia runoja, sen kirjastoja ja sen "ruskeita kreikkalaisia käsikirjoituksia". Mutta vielä enemmän hän piti vapaan, uudestasyntyneen Geneven unelmista. Hän oli nuori, hieno mies, oppilas ja koululainen, mutta ennen kaikkea hän oli Geneven kansalainen, sielultaan ja mieleltään hugenotti. Tällä kunnia- ja tunnusnimellä ei ollut vielä uskonnollista merkitystä. Uskonto ei tunkenut ollenkaan vielä semmoisten miesten kuin Ami Berthelierin ajatuksiin. Heille se pikemmin merkitsi jäsenyyttä ligassa, jota ensin pidettiin porvarillisena yhdistyksenä Freiburgin ystävällisten asukasten kanssa. Mutta se olikin, kuten lopuksi huomattiin liga Geneven ikivanhain oikeuksien puolustamiseksi. Hänen parhaat ystävänsä olivat loistava ja vaihteleva Bonivard, St. Victorin kuuluisa johtaja, tunnettu historiassa, tarinassa ja runoudessa Chillonin vankina; Lévrier, virheetön tuomari, moitteettomin Geneven patrioteista; ja ennen kaikkia hänen oma sukulaisensa Philibert Berthelier.
Tämä merkillinen mies oli kansan johtajan perikuva. Rahvaan kanssa hän laski leikkiä, nauroi ja piti kemuja, kätkien vakavammat ajatukset iloisen naamion taa. Hänestä tuli heidän lemmikkinsä. Ja hän käytti koko siten saavutetun vaikutuksensa innostaakseen heitä omalla vapauden rakkaudellansa ja auttaakseen heitä saavuttamaan sitä. Näytellessään iloista, huoletonta elämää, koko maailman nähden uhraten huvitusten alttarilla, hänen sydämensä todellinen kutsumus oli vapaudelle, jolle hän tarvittaessa oli valmis antamaan oman elämänsäkin.
Hänen nuori ja varakas serkkunsa Ami piti parempana suitsuttaa ainoastaan pyhemmällä alttarilla. Tultuaan nuorena isänsä kuoleman kautta riippumattomaksi, hän hienon aistinsa johtamana kiintyi henkisiin harrastuksiin aistillisten nautintojen asemasta ja täytti järven rannalla sijaitsevan miellyttävän maatalonsa mieluummin ylioppilailla ja oppineilla kuin hyvillä seuraystävillä. Äiti kuoli jo hänen lapsuudessaan, mutta hän oli suuresti kiintynyt ainoaan kymmentä vuotta nuorempaan sisareensa. Ja hyvin tunnettua oli, että vielä hellempi side yhdistäisi hänet eräänä päivänä kauniiseen Yolande Lévrieriin, isänmaallisen tuomarin holhottiin ja veljentyttöön.
Kaikki onnistui, kunnes äkkiä puhjennut myrsky katkasi sen tukeen, jonka mukana hän oli kukistuva. Vihattu kirkkoruhtinas, Savojan miekan kannattamana ja Mamelukkien, geneveläisten itsevallan suosijoiden, avulla tekeytyi pahimmalla hetkellä Geneven herraksi. Seurasi hirmuhallitus, jolloin takavarikkoon otot, vangitsemiset, kidutukset ja kuolema olivat päiväjärjestyksessä. Kaksi Geneven vapauden johtajaa, Berthelier ja Lévrier, kuolivat mestauslavalla, molemmat lannistumattoman rohkeina; Lévrier sitäpaitsi erittäin hyvän kristityn tavalla, joka hän näyttää olleen. Kolmas, Bonivard, heitettiin vankilaan, jonka hänen kärsimyksensä ja englantilaisen runoilijan stanzat ovat tehneet niin kuuluisaksi. Mutta oli muitakin, jotka saivat osansa suurista kärsimyksistä, vaikkakin jäivät kunniasta osattomiksi.
Heillä ei ollut runoilijaa; — he kuolivat. Hyvin karvas oli Ami Berthelierin huulille tarjottu malja, hänen joka oli hyvin tunnettu suuren sukulaisensa hartaaksi ihailijaksi ja likeiseksi ystäväksi. Kun oli vaikea todennäköisyyden varjollakaan todistaa isänmaan ystäviä syyllisiksi johonkin, jota voitaisiin kutsua rikokseksi, käytettiin äärimäisiä tapoja sen saavuttamiseen. Mutta ei kidutuspöytä eikä ratas, ei kahleet, pimeys, eikä puute voineet avata uskollisen oppilaan sulettuja huulia, vaikka ne mursivat hänen vahvan rakenteensa, muuttivat hänen hiuksensa valkeiksi ja lisäsivät hänen ikäänsä kaksinkertaisilla vuosilla. Kun viimein tuli vapautus, se tapasi hänet sekä henkisesti että ruumiillisesti murtuneena, varjona entisyydestään. Hänen omaisuutensa olivat sortajat ottaneet takavarikkoon. Jälellä oli, salaisten ystävien huolehtimana, ainoastaan sen verran kuin hän tarvitsi yksinkertaisen toimeentulon turvaamiseksi, mitä hyvänsä tulevaisuus toisikaan hänelle. Margareta, perheen vanha palvelija, joka oli ollut hänen sisarensa amma, tuli takaisin hänen luoksensa hoitaakseen vähäisiä varoja vaatimattomassa asunnossa, jonka ystävät olivat toimittaneet hänelle. Se oli yläkerta Rue Cornavilla olevasta talosta, josta alakertaa käytettiin ulkomaan hedelmien myymäläksi. Hänen sisarensa sai pahojen päivien alkaessa turvapaikan St. Clairen nunnien luona, Amin suureksi huojennukseksi.
Ami palasi niinkuin kummitus elävien ihmisten maailmaan. Vähän oli jätetty elämää häneen, ja kaikki mitä oli, näytti olevan muutettu katkeruudeksi. Täytyy olla kauheata kulkea seitsemän kertaisesti kuumennetussa ahjossa ilman Jumalan pojan läsnäoloa. Ihme on että kukaan tekee sen ja jää eloon. Mutta sitä enemmän, koska Ami Berthelier kaikesta tuskasta huolimatta ei ollut rikkonut omaa sieluaan vastaan, on meidän uskominen että Yksi, vaikkakin näkymättömänä, seisoi hänen tuntemattomana turvanaan, eikä vallan unhottanut häntä silloinkaan kun hän epäili Hänen olemassaoloaankin. Ami Berthelier meni vankilaan välinpitämättömänä puolipakanana, niinkuin Renessansin mies ainakin. Sinne mennessä hänellä oli hyvin vähä uskoa hukattavaksi, mutta sieltä palattua hän oli piintynyt uskomaton "ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa".