Kalsea, katkera epäilys itsestään, maastaan ja kaikista ihmisistä oli vallannut hänen sielunsa. Vieläpä uskonpuhdistuskin, nykyaikaisen vapauden todellinen aamuaurinko, noustessaan Geneven yli tapasi hänet sellaisena, jolle vanha rakkaus palaa jälleen, mutta joka ei sitä tunne.
Suuri "toukokuun kahdeskymmenes ensimäinen" [silloin Geneve vannoi pitääkseen uskollisesti uskonpuhdistuksen perusteet] tapasi hänet kylmänä ja tunteettomana. Hän kyllä seisoi Pyhän Pietarin suuressa kirkossa tunkeilevien kansalaisten keskellä, jotka kohottivat oikean kätensä ja vannoivat ollakseen uskolliset Jumalalle ja Hänen totuudellensa, mikä nyt ensi kertaa ilmaantui heille Hänen pyhässä evankeliumissaan, — mutta hän ei kohottanut kättään eikä vannonut. Koko toimitus oli vierasta hänen tietoisuudelleen, se oli hänestä tarkotuksetonta ja ilman hengen antamaa sisältöä.
Hän ei osannut lukea ajan merkkejä. Hän kääntyi himmeään länteen, josta ei voinut tulla valoa; ja siten, vaikka itä hänen takanaan oli yhtenä loimona nousevan auringon kunniasta, hän ei voinut nähdä sitä.
Philibert Berthelierin pojat ja toiset vanhan Hugenotti-puolueen jäsenet, jotka olivat säilyneet vainoilta tai palanneet maanpaostaan, tulivat tervehtimään häntä. Mutta hänestä ne käynnit olivat enimmäkseen turhia ja kiusallisia. Jotkut olivat sydämestään heittäytyneet uuteen liikkeeseen, toiset taasen nuoren Berthelierin johtamina pitivät yhtä vähä reformeeratuista kun heidän isänsä ruhtinaspiispasta. Heissä kuvastui vanhojen hugenottien alempi eikä ylempi kerros. Ami, vaikkei hänellä ollut heidän uskottomuuttansa vastaan muistuttamista, inhosi heidän kevytmielisyyttänsä, raakuuttansa, ja heidän sopimatonta puhetapaansa ja käytöstänsä.
Silloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi sen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat sen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan. Ami, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti kuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven kansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse ei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta voimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt puutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset hävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja paljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti hän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään asuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa asunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen, jotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja hävitettäessä.
Talonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven kansalaiset tavallisesti tarkoittavat "harmaa-jaloilla". Hän eli ja muokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa terävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän omansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja sekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin lapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti ettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi, jonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta huolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja pian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa pyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin kun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut hävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.
Aika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta, vaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton hoitaa ja ohjata, — vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti. Piti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen. Siinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan toisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento sai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden oikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti hänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle miehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen huomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki kauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden tasalle istuessaan hänen polvellansa.
Berthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin imarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan koskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran kohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen Gabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa, mutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä. Ei Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta jo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä syitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus, jonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena oli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta ravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton. Jalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan, lukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta sivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.
Tämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen esiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin portin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana tietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen herättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen. Kaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa kasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.
Äkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä voisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei hän siis koettaisi tehdä sitä?