Hänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen nunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä. Mutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän kiusauksessa epäillä.
Amin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna ei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun. Turhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen, aivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.
Ulkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin veljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin kaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet rukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän puhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni, regeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen, pyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat voineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että niillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli. Claudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli sitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut aivan hulluksi!
Sekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä tuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen pelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin teurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän kotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja Margareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta, joka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni Gabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan täysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine ikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään luopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.
Hän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen repeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle hänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen lyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan vyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa asuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.
"Kelvoton, nulikka!" sanoi Claudine. "Mutta miksi sinä leikit noiden pahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle."
Gabrielle pahastui. "Isä sallii minun", hän sanoi ja juoksi pois kutsumaan Margaretaa.
Claudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi nopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin, jossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja odottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana oli juuri silloin torilla.
"Anna panen tämän päällesi", Claudine sanoi. "Ja katsohan, Gabrielle, minä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen kanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi sinulle tänä aamuna."
Vähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen käsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan taitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine työskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti tehty ja soveltumaton. "Minäpä otan ja muutan sen", hän ajatteli "ja kirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti minulle."