Hänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli tarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan toi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia ja kaikenlaista tavaraa.
"Sanoakseni totuuden, neiti", hän sanoi, "näiden pienokaisen vaatteiden tähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni."
"En mitenkään epäile sitä", vastasi Claudine, harvinaisella pontevuudella; "vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo enemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen pukuja."
"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä kuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa. Yhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät sovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen herätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä kuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään."
"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä", sanoi Claudine, valtioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia viittauksia.
"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame de Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle pieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on pitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi leikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä ilman katumusmahdollisuutta'."
Täten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai rauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi protestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena. Koko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin messua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti hän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen veljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään oli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä opetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se oli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa estääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin kirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen mieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli hiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei mikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen tulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin vaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että sisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta tämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään, kumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa nuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan ja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.
Gabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei tunkeutunut, alussa taipui "Täti Claudinen", kuten tapasi kutsua häntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä, ystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun "isä" vallitsi hänen sydämmessään ilman kilpailijaa.
Ulkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa sydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että nykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.
Tsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti nimitti kansallistaistelua Genevessä "myrskyksi vesilasissa". Vielä purevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa, hän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio oli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista opinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt, että se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja yksinkertainen käsite "valittu" — Jumalan hyväksymä — on kangistunut opinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty täydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja tosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan valitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman nimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään koko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti harrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen vainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen kaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella rauhassa pelkäämättä pahaa. "Salli minun tähteni onnettomuuteen joutuneiden asustaa luonasi", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle; ja Geneve kuuli sen ja totteli.