Gabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman sydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa kauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa loppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat hänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He olivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän halki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan Gabriellen eteen.
Tämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten hän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:
"Herra kreivi, minä pyydän, nouskaa."
"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos tämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin kumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne."
"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte minut pyytämään teiltä erästä asiaa."
"Pyytäkää mitä vaan tahdotte. Pidän kunnianani ja ilonani myöntää sen."
"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle." Gabrielle astui alas ratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. "Herra kreivi, palvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte minut."
Viktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä tullut hulluksi?
Ennenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt päähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti kulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.
"Kuningatar on muuttunut sotamieheksi", sanoi Norbert de Caulaincourt.