"Olen teidän vallassanne", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt osansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei enää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen piti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.
"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?" kysyi Viktor laimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys, mutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja kaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen tunne.
"Se oli ainoa keino."
Viktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: "Minä olen ollut
tyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni.
Miten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen — neuvo minua nyt, Pyhä
Viktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuon
Lormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!"
Sitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja miettien.
Norbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen, päättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko, hämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen välähdys.
"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan, että rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en voi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän tasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen toisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?"
"Mitä varten?" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman ivallisestikin. "Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En voisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin tehdä."
"Kysyttekö sitä minulta?"
"No niin, olkaa nopea ja tehkää loppu!"