"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta hänhän oli jo pelastettu."
"Toisen henkilön hinnalla."
"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli teille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?"
Silloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä romantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä kuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.
"Ei mitään — kenenkään tietää", hän vastasi.
Viktor katseli häntä uteliaasti, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.
"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä — poika, melkeinpä lapsi — jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies leikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori kuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä — vaikken neiti Olivie de Castellarista."
Hän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden kahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten vaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle pojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä hetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään, ei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan Viktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona, jotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja kuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui ja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta kuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.
Tämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi kuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen nainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista, joita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä: "Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!" "Ah", hän ajatteli, "Jumala rakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä poikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät toisillemme." Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin. Kumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä taisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen ajatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen tuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin huono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin, tehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen lähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti päätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:
"Henkesi on lunnas", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.