"Miten täti jaksaa?"
"Aivan kuin ennenkin."
Kun Gabrielle koetti nousta ylös, tunsi hän ylenmääräisen ruumiillisen kurjuuden tunnetta. Ei mikään muu hänestä tuntunut mahdolliselta kuin laskeutua pitkälleen ja panna jälleen maata. Kumminkin muistaen mikä häntä odotti, teki hän voimakkaan ponnistuksen karkoittaakseen raskauden ja sairauden, joka painosti häntä.
"Missä vaatteeni ovat?" hän kysyi.
Hänen matkapukunsa, viitta, huntu ja päähine olivat huolellisesti valmistetut ja asetetut hänelle valmiiksi edellisenä iltana.
"Sinun ei vielä tarvitse pukeutua", sanoi Margareta. "Asetu jälleen vuoteeseesi ja pane nukkumaan."
"Oi ei, ei! Minun on noustava oitis ylös! Nyt jo on myöhäistä, minä tiedän sen. Kiiruhtakaa, Margareta, pyydän teitä, ja tuokaa minulle tavarani. Herra Antoine lupasi, jos isäni ei palaja, tulla hakemaan minua hyvään aikaan. Nyt pelkään kellon olevan lähellä kuutta. Joutukaa, Margareta!"
"Ei nyt semmoista kiirettä ole, lapsi!"
Pelottava näkö kohosi Gabriellen mieleen. Kaikki Geneven ylimykset olivat odottamassa — häntä! Kukaties joku onnettomuus sen kautta tapahtuisi vangeille! Hän istui suuren ahdistuksen valtaamana, kauniit kasvot hehkuvina ja tumma tukka valuen siihen aikaan harvinaiseksi ylellisyydeksi katsotun valkean yönutun yli. Nyt koputettiin jo kamarin ovelle! Pääovi oli jätetty lukitsematta. Tulija oli taloon saavuttuaan seurannut puheluääntä. Margareta meni avaamaan oven — Germain de Caulaincourtille.
Gabrielle voi paikaltaan nähdä ainoastaan harmaan pään, eikä ollenkaan epäillyt, että se oli hänen isänsä. Vavisten riemusta hän huusi: