"Emme saa häiritä tätiäsi", hän sanoi. Sitten hän jätti Gabriellen hetkeksi, mutta palasi takasin kantaen jotakin kupissa. "Tässä, pienokaiseni, on keitettyä viiniä ja vettä, jotka olen kuumentanut sinulle. Juo ne, niin saat unta."
Gabrielle otti nöyrästi kupin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
"Se on erittäin hyvää", hän sanoi. "Maku kumminkin on hieman outo."
Vallan väsyneenä itkusta hän vaipui takaisin tyynylle. Margareta näki pian tyytyväisenä, että hän nukkui sikeästi.
Kun Gabrielle viimein heräsi tuosta pitkästä, syvästä ja rauhallisesta unesta, paistoi aurinko täydeltä terältä huoneeseen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän ollut hyvin kaukana poissa ja palaisi hitaasti, kummastellen ja tuskaa tuntien.
Ensimäinen asia minkä hän käsitti, oli että hän makasi Margaretan kamarissa eikä omassa huoneessaan. Silloin todellisuus vähitellen katkeran vesitulvan tavoin virtasi hänen mieleensä. Hänen päänsä oli lyijynraskas ja silmänsä kipeät itkusta. Mutta nyt hän ei enää itkisikään, vaan tekisi kaikki mitä häneltä vaadittiin ja jättäisi lopun Jumalan haltuun.
"Margareta", hän sanoi hiljaan, nähdessään vanhan vaimon varjon vuoteellaan. "Margareta!"
"No, mitä tahdot, lapseni?" vastasi hän tavallisella äänellään, eikä illallisella hyväilevällä tavallaan.
"Onko isäni palannut?"
"Ei merkkiä eikä jälkeäkään hänestä. Nuo pahanilkiset sukulaiset ovat
varmaan pidättäneet hänet. Mutta sen suhteen ei ole mitään pelättävää.
Vaikkakin he ovat pahoja, uskaltavat he tuskin vahingoittaa herra Ami
Berthelieriä."