Nämät olivat kauppiaan ensimmäiset sanat. Mutta tuo murheellinen vastaanotto ei estänyt häntä osottamasta iloansa isäni jälleen-näkemisestä. Hän vaati meitä istumaan, tarjosi meille viiniä juoda ja kestitessään meitä, kertoi hän meille mitä oli tapahtunut.
Silloin saimme tietää, että se laivasto, jonka aamulla näimme purjehtivan Samoa kohden, oli viipynyt kymmenen päivää Chion rannikolla,[6] amiraali Tombazin johdolla, yllyttääkseen saarta kapinaan. Mutta heti kun Turkkilaiset näkivät kreikkalaisten laivat, olivat he kiinniottaneet arkkipiispan ja etevimmät miehet, joita vielä pitivät linnassa panttivankeina. Mutta maakansa ei ollut liikahtanut, ja laivaston täytyi tyhjin toimin palata.
Kauppias kertoi meille asiallisesti näiden viimeisten kymmenen päivän vaiheet, ja luetteli kiinnipantujen vankien nimet, kaikki suuresti suosittuja ja arvossa pidettyjä miehiä, ja kuvaili mielenliikutuksella sitä peljästystä, jonka heidän vangituksensa vaikutti koko saarella. Koska Konstantinopolissa tapahtuneet surmatyöt jo olivat tunnetut, pidettiin noiden miesten vangitusta, syystä kyllä, kovempain kärsimysten enteenä. Nytpä ymmärsimme, miksi kaupunki oli niin autio ja alakuloinen. Samalla myös ymmärsimme, että Smyrna ei ollut ainoa vaarallinen olopaikka; että, missä oli aseellisia Turkkilaisia, siellä oli myös toiselta puolen petomainen julmuus, toiselta alituinen kuolonkammo.
Mitään puhumatta astuimme kotoa kohden. Kun isäni kolkutti sen ovea, näin salaisen kyyneleen hänen poskellaan. Mutta minäpä tunsin sydämmeni hauskasti heiluvan vanhojen iloisten muistoin laineilla, ja kun Andriana, vanhan imettäjäni orpo tytär, hilpeä kisakumppalini lapsuuden ajoilta, äitini uskollinen palvelija, kun hän avasi oven, ja, äkkiarvaamatta nähdessään meidät edessänsä, iloissaan ja ihmetellen riensi julistamaan tulomme sanomaa, niin minä syöksin perään ja, ennenkuin hän vielä ehti huutaa, suljin toisella kädelläni hänen suunsa ja toisella vedin hänen valkoisen chiolaisen päähineensä nipukasta, niin että hiuspalmikot valahtivat alas ja käteeni jäi tuo valkoinen liina. Sillä hetkellä unhotin sekä kunnioituksen isääni kohtaan että ne seitsemän vuotta, jotka olivat kuluneet kotoa lähdettyäni, jopa ne surulliset olotkin, joiden ollessa nyt palasin isäni majaan.
Äitini riemu, kun hän meidät näki, vajotti varjoon hänen kaikki muut tunteensa. Huomasin hänen vanhentuneen, tuon äiti kultani, siitä kuin hänet viimeiksi näin; mutta siskoni, jotka jätin pieninä tyttösinä, olivat nyt hehkeitä neitosia.
Oi, millä ilolla pitkän poissa-olon perästä palajaa siihen huoneesen, jossa on syntynyt, niiden luo, joita on pienestä pitäin rakastanut! Kuinka suloiset nuo ensi yhtymyksen hetket ja armaan äidin jutut, kun hän opastaa vastatullutta poikaansa tuttuun kammioon, vuoteen luo, jossa poika ei vuosikausiin ole nukkunut, ja nuo säännöttömät hellyyden ilmaukset, nuo ilon kyynelet, jotka keskeyttävät hänen haasteluansa, nuo hartaat syleilykset ja äidilliset suudelmat! Onneton äitini, kuinka paljo täytyi hänen vielä kärsiä, ennenkuin hän iäksi sulki silmänsä!
Isäni tahtoi, että viipymättä siirtyisimme maatilallemme, mutta kaupunginhallitus ei sallinut sitä. Ei minkään varakkaamman perheen sallittu lähteä kaupungista. Turkkilaiset tahtoivat, paitsi linnassa vartioituja, pitää meitä kaikkia muitakin käsillä, silmänsä ja kalpansa likettyellä.
Jäimme siis, joko tahdoimme tai olimme tahtomatta, kaupunkiin, luuletellen itseämme että asiat jollakin tapaa palaisivat entiselleen. Ei kukaan silloin saattanut aavistaa, että taistelua niin pitkältä kestäisi. Me Chiolaiset — se tulee minun tunnustaa — emme alusta pitäen uskaltaneet suuresti toivoa lopullista onnistusta. Päinvastoin. Läheltä näimme me Turkin voiman ja mahtavuuden, joka näytti kahta kauheammalta, katseltuna vanhain käsitelmäin suurennuslasilla, ja pelon meitä masentaessa. Kapina ei ollut vielä näyttänyt tenhoansa ja kykyänsä loistavilla urotöillä maalla ja merellä.
Ja myöhemminkin, kuin helleenisten aseiden loistovoitot jo olivat alkaneet, eivät sanomat näistäkään kyenneet haihduttamaan sitä alakuloisuutta, joka ylt'ympärillä kuuluvain tuhotöiden johdosta hervostutti sydämmiämme. Sillä jokainen kapinallisten sankarityö sai heti palkkansa, missä vaan Turkkilaiset olivat vallalla.
Ensimmäisen turkkilaisen linjalaivan paloa[7] seurasi Kydonian surkeus ja Smyrnan hirveät surmat; vihollisten häviötä Samon saarella kosti veriset murhakemut Kyprossa; Tripolitsan valloituksen jälkeen tuli Kassandran hävitys.