Ja tällä välin arkkipiispaa ja etevimpiä miehiä säilytettiin linnassa; linnanväen lukumäärä karttui apujoukkojen alati lisää tulvaillessa. Asema kävi yhä tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyjä silmäyksiä ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastapäätämme, Vähän-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina hyökkäämään saareemme. Ei! ilmakehä ympärillämme ei ollut sovelijas virkistämään mieltämme. Päämme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja uskalijaat toiveet eivät enää mahtuneet sydämmiimme.
Isäni ainoa toivo — ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon saamisen toivo — turvausi kristikunnan apuun. Mutta hänen ystävänsä Zenakis ei ensinkään myöntänyt tämmöistä apua luultavaksi. Sydäntäni kuristutti, kun kuulin hänen surkuttelevan kapinaliikettä ja vaikeroivan sen surkeita seurauksia. Isäni ei näyttänyt tästä taipuvan, vaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista minkä tois-arvoisen valtakunnan — luulenpa Hollannin — jonkatähden hänen sanoissaan minun mielestäni oli suurempi arvo ja merkitys.
Ollen isäni vanha ystävä ja naapuri, oli hän niitä harvoja, jotka siihen aikaan usein kävivät meillä. Virkansa johdosta joutui hän jokapäiväiseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen silloinen epäkreikkalainen politiikka, joka määräili Ohiossakin olevain konsulien mielipiteitä, kuvastui selvästi Zenakin puheista. Hänen lauselmansa kapinasta eivät olleet, nykyisyyteen nähden, kiittäviä eikä, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.
— Ei Euroopa astu väliin, ole varma siitä — hoki hän ehtimiseen isälleni. — Ei kuninkaat käy kapinoitsijain puolelle.
— Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? — huudahti isäni.
— Ei, jos he nöyrtyvät ja rukoilevat häneltä armoa — vastasi Zenakis.
Ja luulenpa kuulevani hänen laskevan tavallisen lauseensa, kapinallisista puhuttaissa:
— He ovat sysänneet kansansa perikadon partaalle!
Ja näin kului kesä, kesän jälkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui talvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja alaisimen välillä, unhottaen eilispäivän, huomista odottaessamme?
Oletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle? Rohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkkänä ja koleisena, ja pian hiki valuu otsaltasi. Mutta päämäärää läheneminen vähentää väsymyksen tunteet. Näet huipun tuolla pääsi päällä. Pyrit sitä kohden. Lähenet lähenemistäsi. Vielä muutama askel — ja nyt olet perillä. Vaan ei! Se ei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti. Taempana, ylempänä on todellinen huippu. Ei sinne näytä olevan pitkä matka. Siis eteenpäin! Ja alat uudestaan kiivetä, vaikka polvet jo vähän horjahtavat ja sydän tykyttelee taajemmin. Ja pääset tuonne, ja näet oikean kukkulan taas edempänä. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut, pyrkiessäsi päämäärään, mutta päämäärä etenee, mitä lähemmäs luulet tulevasi sitä. Uuvuksissa, läähättäen näet vihdoin taivaan siintävän viimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia voimia, vilkaiset alaspäin laaksoon ihmetellen sitä korkeutta, jonne olet ehtinyt.