Näinpä myös nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta ylös, mutta heti alusta pilvet peittivät sen kukkulan silmistämme. Kun vihdoin pääsimme kukkulalle, näimme edessämme jyrkänteen ja kuilun, vaan sen sijaan että ylängöillä saisimme levähtää, syöksyimme päistikkaa syvyyteen. Niinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meillä eivät surmanneet ja ryöstäneet ihmisiä, olimme mielestämme onnelliset, aatellessamme mitä muualla tapahtui. Naiset eivät lähteneet kotoa ulommaksi, ja me, mikäli mahdollista, kartoimme kaikkea yhtymystä Turkkilaisten kanssa, ja eläen hiljaisuudessa odotimme kärsivällisesti, ehkä suuressa kuolon pelossa, että Herran viha lauhtuisi.
Sillä välin panttivankien yhä pitkitetty pidätys, taukoomaton Turkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden täydellinen riistämys kaikilta saaren asukkailta, kaikki nämät eivät ennustaneet meille mitään hyvää. Aavistimme turmion lähenevän, kuta lähemmältä näimme kapinan hyrskyn huuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella Samos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mitylenessä oli tehty metelin yrityksiä, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta, liikkuivat yhä useemmin Chion kulkuvesissä.
Muutamana iltana ilmaisi Zenakis salaperäisesti meille sen tiedon, että pasha odotti kohta tehtävän ryntäystä saareen.
Seuraavana päivänä kutsuttiin 40 etevää miestä ja vietiin ylös linnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukumäärä karttui kaksinkertaiseksi. Onneksi isäni ei ollut Chion rikkaampia porvareita ja hänen nimeänsä ei ollut luettelossa.
Muutamain päiväin perästä kuultiin huhuja, että samolaisia laivoja oli käynyt maalle laskemassa lähettiläitä ja että nämä lymyivät kaukaisissa sivukylissä saarella.
Turkkilaiset olivat nähtävästi levottomat. Patrullit kiertelivät saarta ristin rastin; muutamat vangeista lähetettiin Konstantinopoliin. Tila kävi varsin totiseksi. Näimme, että ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.
Ei aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 jälkeen puolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastapäätämme ja talosta taloon lensi tieto, että kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisiltä näimme laivojen lähestyvän satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen pärisevän vaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hyökkäystä.
Samana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme turviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edessä unhotettiin sekä hallituksen kielto että Turkin vallan pelko.
Ja täten jätimme isänmajan hyvästi.
Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kävin vieraana kotimaassani, näin Chion häviön alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Isäni oli kuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sitä lohdutusta että näkisi edes lapsensa vieraassa maassa pääsevän paremmille päiville. Hän kuoli, kun vielä kesti hävityksen kauhua ja maanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, että jätimme kotilieden ainiaaksi ja että meidän oli kaikki ne kärsittävät, mitä tulimme kärsimään.