Mikäli etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain lappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta saavansa aseita. He tiesivät mitä me emme tienneet. Logothétis ja Burniás olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etupäässä tulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eivät tuoneet meille vapautta, vaan perikadon.
Seuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin taistelutta. He toivoivat, että linnaan suljetut Turkkilaiset, hädän pakosta, eivät kauan viipyisi antaumasta.
Näiden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme. Ainoastaan silloin tällöin kanuunain jyske häiritsi rauhaamme ja muistutti minkä tulivuoren päällä me asuimme. Ei kanuunan-ammunta sentään kulloinkaan ollut pitkällistä. Mitä minuun tulee, en ymmärrä, miten ja miksi, mutta siellä maatilallamme unhotin huolet ja pelot. Olinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikihäälyvän levottomuuden elämään? Olinko ehkä innostuneena siitä aatteesta, että vapauden lippu liehui kotimaassani? Vai ehkäpä vainen kevään elpyvä henki ja uudesta-syntyvän luonnon salaperäinen suloisuus levisi sydämmeeni, ja elin ehkä kuin kukkaset elävät ja aattelin kuin linnut aattelevat? En tiedä. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhyttä maatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia öitä, en murheellisia päiviä. Muistan vain kukkivia oransipuita ja hyvänhajuista ilmaa ja lintujen viserrystä ja kaivopyörän ritinää ja vanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista näkö-alaa talomme lakkaparvelta kentälle ja merelle päin. Yksin näitä muistan.
Kuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Tällä hetkellä kun näitä muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni, kun, sen sijaan että pakenin maatalon turviin iäkästen vanhusteni ja sisarteni kanssa, en ase kädessä rientänyt vapauden lipun alle taistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja tunnen toisin kuin silloin. Silloin — niin, lukijani, koska kerran olen ruvennut esittämään sinulle eloni vaiheita, täytyy minun tarkemmin tutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun täytyy, kaikessa nöyryydessä ja vilpittömyydessä sinulle tunnustaa, miten ja miksi minulta sekä henkisesti että ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet, joita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehdä, kuin nyt, samallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekemään. Tämä tunnustus ei suinkaan ylennä arvoani sinun silmissäsi, mutta aikeeni ei olekaan pettää sinua esittämällä itseäni paremmaksi kuin olin ja olen.
Sanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.
Ruumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, että olin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja mataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen muidenkin samoin tehneen. Vielä nytkin, vaikka nautin kunnioitusta kansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko edistyneen ikäni vuoksi tai koska heidän mielialansa minua kohtaan on niin ystävällinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peittää ujoutta, jonka minussa synnyttää ruumiillisen pienuuteni tieto.
Nyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku synnynnäinen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi sitä poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eivät he koulussa eikä jälestäpäin saaneet tilaisuutta säännölliseen voimisteluun. Vanhemmat eivät silloin ymmärtäneet, kuinka tärkeä lasten on ruumiillisesti varttua ja kehittyä.
Sellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Flútin koulussa olin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Lukín nimellä. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni tuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehittämään minussa sankarin taipumuksia.
Jos silloin olisin tietänyt mitä nyt tiedän, olisivat sieluni pohjalla piilevät tunteet varmaankin etsineet ja löytäneet ulospääsy-tien ja voittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yhtä pieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sillä minä olin oppimaton, varsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.
Eipä hyvän Flútis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes virheettömästi kirjoittamaan, vaikka hän selitti minulle Aesopon satuja ja kirkko-isäin puheita. Mitä osasin italiaa ja ranskaa, sen olin oppinut Télémaque'sta, mutta en sitäkään kirjaa lukenut päästä päähän. Koulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi kauppalaskujamme. Minulla oli muutamia hämäriä ja sekavia kuvitelmia Leonidasta ja Marathonista sekä Ranskan vallankumouksesta, mutta vapaudesta, itsenäisyydestä ja ihmisen ylevämmistä tunteista oli minulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani, isänmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.