Minun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskeltävänä, nähdä omaisteni hätä ja vaivat, katsella uudestasyntyvän Hellaan syntymätuskia, läheltä nähdä sen taistelevain lasten uhreja ja yleväksi ymmärtää heidän tointensa perussyitä, saadakseni sieluni silmät avatuiksi ja siinä kytevän isänmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan sekä janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta tulisi ihminen, ehkä kuitenkin aina edelleen — pieni ihminen.
KOLMAS LUKU.
Maatalomme ja puutarha sen ympärillä olivat äitini tuomia myötäjäisiä. Hänen isänpuolinen sukunsa oli vanhastaan niillä seuduin omannut isoja tiluksia, joita perintöjakojen ja myötäjäisten kautta suvusta sukuun oli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten käsiin. Ympärillämme asui siis siellä äitini sukulaisia, joiden maatilat rajoillaan koskettivat meidän omaamme.
Siihen aikaan tuskin yksikään näistä maatiloista oli tyhjänä. Sillä toiset isännistä asuivat niissä vuoden nmpeensa, toiset olivat jättäneet kaupunki-asuntonsa samana päivänä kuin mekin. Samolaisten ilmestyessä olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.
Maalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meidän olikin sitä mieluisampi nyt nähdä ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa, eläen sikäläisen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua ovesta ulos, saatikka käydä kyläilemässä. Ovet olivat olleet suljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, näinkö kuukausiin vieraan astuvan portaitamme ylös, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli synkkä ja alakuloinen.
Etenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen päätyttyä seurustelimme kirkkopihalla.
Oli taaskin suuren paaston aika käsissä. Usein istuessani kirkkopihan puiden alla aattelin niitä mielenliikutuksia, joiden alaisina isäni ja minä vuosi sitten vietimme tätä juhlaa, kun me arkoina riensimme Smyrnan kapeita katuja käydäksemme kirkossa.
Kirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli äitini iso-isän rakentama, joka vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Rakennus on vielä säilynyt, mutta alastomana ja ränstyneenä. Kuvat, koristeet, alttaripuvut ja pyhät astiat ovat Turkkilaiset siitä ryöstäneet tai hävittäneet. Mutta silloin kohosi vielä kirkkosemme kauniina puitten keskeltä ja kaikki sen sisällä oli somaa ja siroa. Sen sisäänkäytävää suojasi pieni, edestä avonainen eteinen. Tämän pylväskatoksen alla oli kahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niillä istuelin useasti ja lueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen laattian.
Siellä oli, perustajasta alkain alaspäin, useimmat äidinpuoliset sukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja heidän halunsa oli kerran päästä lepoon tuon eteisen laattiapaasien alle, vierekkäin. Mutta eipä vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu eikä minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani kolkassa. Nykyään elämme ja kuolemme, yksi siellä, toinen täällä, maankiertäjinä eläissämme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen tuulispää on rikkonut ja repinyt ne pyhät siteet, jotka liittävät lasten sydämmet heidän vanhempainsa hautoihin. Mutta mikäli vanhenen, mikäli tunnen ikilevon ajan lähenevän, huolestun aatellessani, että lapseni, vanhetessaan kuin minä, eivät voi lepäyttää muistiansa missään kotikartanossa, joka kätkee suvusta sukuun periytyviä muistelmia, eikä missään muussakaan sopessa maan päällä, missä heidän isänsä lepäävät likitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo aatellut. Nytpä sentään sieluni, yhä enemmin mieltyen menneisin, aina palajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskellä.
Mutta jatkan keskeytynyttä kertomustani.