Kiristuorstain aamulla kuulimme messun ja kävimme pyhällä ehtoollisella. Oli kirkas kevät-aamu, ja palattuamme kirkosta, minä en jäänytkään muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin alttaanille sitä syömään. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin silmäni merelle, näin näytelmän, joka minua hämmästytti. Jätin ruokani ja juoksin isäni luo. Hän seurasi minua alttaanille ja katselimme molemmin merelle.
Näimme pitkän jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne olivat vielä etäällä, mutta ilma oli niin kuulakka, että selvästi erotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin- ja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljissä. Samalla kuin nuo isot laivat näyttivät lähestyvän, näkyi toinen jono pieniä aluksia, jotka sivutuulella täyttivät kolmikulmaisia purjeitaan, pakenevan pitkin rantavesistöä Samoa kohden. Sillä välin nuo isot laivat, ikäänkuin kahden vaiheilla, äkkiä muuttivat kulkunsa suuntaa, jatkamatta sitä satamaan. Luulin jo, että ne lähtisivät tiehensä. Mutta ei! Eivät ne menneetkään, ne vain luovailivat Chion edustalla. Pikkulaivat taas, paeten meistä oikeaan päin, katosivat toinen toisensa perään saaren perimmäisen niemen ta'a.
Ei ollut vaikea arvata, mitä tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto saapui ja vankka, kapinoitsijat lähtivät pakoon. Mutta Chiolaiset — kuinka heidän oli käypä? En tiedä, kauaksiko aikaa isäni ja minä jäimme alttaanille seisomaan ääneti ja liikkumatta, silmät tähdättyinä merelle päin.
— Paetkaamme, paetkaamme — sanoi äkisti isäni ja kääntyi huoneesen mennäkseen. Minäkin käännyin ja näin silloin että takanamme alttaanilla seisoi äitini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin äänetönnä katsellen edessämme olevaa näytelmää merellä.
Isäni lähti oitistaan huoneesta ja käski minun tulla mukaan. Hän tahtoi, että neuvottelisimme sukulaistemme kanssa tehtävistä. Tuskin olimme päässeet aitauksemme portista ulos, kun näimme Kalanin, äitini orpanan, tulevan vastaamme, taluttaen kädestä pientä tytärtään. Kalanis oli muutaman kuukautta sitte jäänyt leskeksi; nyt hän kohdisti kaiken huolensa ja rakkautensa äidittömään lapseen, eikä laskenut sitä luotaan milloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tytön soma muoto ja hänen suloisissa kasvoissaan ilmestyvä suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi päivistä asti, vetäneet puoleensa koko sieluni myötätunnon.
Kalanis tuli isäni luo samassa tarkoituksessa, kuin mikä meitäkin ajoi liikkeelle. Kuljimme kaikki yhdessä kappelille. Molemmat ukot astuivat edellä puhellen, minä tulin perässä muutaman askelen päässä, taluttaen kädestä pikku Déspinaa. Katselin tuon viattoman pään kellerviä hiuksia, ja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme nähneet alttaanilla, sekä mitä kaikkia ilkitöitä olin kuullut Turkkilaisten tehneen Smyrnassa ja Kydoniassa.
Kävelin vaiti ja suruissani. Pikkutyttö oli myöskin vaiti, mutta tunsin hänen sormensa levottomasti liikkuvan kädessäni. Huomasin hänen olevan peloissaan, ja kun en tiennyt, mitä sanoisin rohkaistakseni häntä, kumarruin ja suutelin hänen pientä kättänsä. Silloin hän loi minun kirkkaat sinisilmänsä ja kysyi minulta vapisevalla äänellä:
— Lukís, tokkohan Turkkilaiset tappavat meidät?
— Ei, Déspinani, me pakenemme. Älä pelkää! Ei kukaan tee meille pahaa.
— Ne tappavat minun isäni, minä sen tiedän. Ne tappavat hänen. — Ja nyt alkoi hän katkerasti, mutta hiljaa itkeä, ja kyynelten vieriessä toisteli hän: