Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli opettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut enemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja isäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen käytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun jäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa Smyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä pääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.
Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi tilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän kauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin — sen saatan sanoa ylpeydellä — isäni alusta alkaen oli omannut hyvän nimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin kauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni itseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse erehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni pojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen niiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä juurrutti minuun.
Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme piiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten kirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään kauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin puolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina asettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän untamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja hehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä syyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo alkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla, jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänen vikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!
Sekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväin mieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynyt kauppatoimiimme. "Veljesliitosta"[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin, emme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssa epämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassa näimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisella katkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja; meillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskan vallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansamme uudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasiallisesti nojausivat Pohjasta päin odotettuun apuun, ja juhlapäivin yhteen tullessamme laulelimme mekin Rhigaan lauluja; mutta emme kuitenkaan edes aavistaneetkaan, että kansallinen kohina oli puhkeamaisillaan.
Me vietimme elämäämme tyynesti khan'issamme, päivät keskellä kirjavia tavaroitamme, yöt pienessä kammiossamme ylisillä, jossa isäni ja minä nukuimme. Sunnuntaisin kävimme säännöllisesti messua kuulemassa pyhän Fotinon kirkossa, toisinaan kävimme myös katsomassa joitakuita chiolaisia perheitä, jotka asuivat Smyrnassa. Harvoin, kerran tai kahdesti vuodessa, varsinkin pääsijäisviikolla, matkailimme virkistykseksemme seudun kyliin, ja silloin hengitellessämme raikasta ilmaa ja nähdessämme puita ja vainioita muistelimme Chios saarta ja maataloamme ja puutarhaamme, ja silloin ero kotilaisistamme tuntui meistä raskaammalta.
Näin päivät kuluivat ja aika vieri ja pääajatukseni kieri yhä vastaisen Englannin matkani ympärillä. Siinä uneni alati häälyivät ja ne olivat tosiaan kultaisia unelmia. Mutta äkisti rauha ja toimet, tuumat ja unet kaikki kerrassaan raukesivat.
Eräänä yönä alussa maaliskuuta heräsin säikähtyneenä. Olin unessani kuullut useita pyssyn laukauksia. Nousin istualleni vuoteelle, tarkasti kuunnellen ja tuijottaen pimeään.
Isäni nukkui sikeästi. Olikohan tuo vaan unen näköä? Ei! pif, paf taas, ja samalla hurjia huutoja. Herätin isäni ja kuuntelimme nyt kahden.
Kaiken yötä jatkui, vähä väliä keskeytyen, ampumista ja melskettä. Emme voineet arvata, mitä oli tekeillä. Ja kuinka saisimmekaan siitä selkoa? Utelijaisuus tahtoi kyllä viekoitella meitä menemään ulos, mutta pelko voitti utelijaisuuden, ja jäimme sisälle.
Aamun valjetessa astuimme alas khanin pihalle, jossa tapasimme muitakin sen asukkaita kokoontuneina, saman tuskan ja levottomuuden alaisina kuin itsekin olimme.