Khanit, niinkuin, lukijani, luultavasti tiedät, ovat tavallisesti raketut linnan muotoon. Ulkopuolella vahvat, korkeat muurit, jotka kehäänsä sulkevat nelikulmaisen tai pitkulaisen pihan taivas-alla; pihan puolella on kaikkien puotien ja asumusten akkunat ja ovet, yhteys muun maailman kanssa tapahtuu rautaportin kautta, joka yöksi suljetaan.
Kun vartiat aamulla avasivat portin, saimme tietää, että illalla oli tullut Turkkilaisille käsky varustautua aseilla. Siitä nuo yölliset pyssyn paukkeet ja huudot. Mutta mitä varten tuo asevarustus? Mistä vaara, joka tuon käskyn tuotti? Tuommoisia kyselimme ulkoa tulevilta, mutta emme saaneet tyydyttävää tietoa. Yksi sanoi Janitsharein nousseen kapinaan, toinen puhui Venäjää vastaan käytävästä sodasta; muutamat kuiskivat kapinasta kristittyjen puolelta.
Niin meni se päivä. Oli lauantai. Me emme astuneet khanista ulos, mutta sen portista näimme Turkkilaisia aseellisina ja tuiman-näköisinä kävelevän kaduilla.
Seuraavana päivänä tulimme tavan mukaan messua kuulemaan. Sinä sunnuntaina ei pitänyt saarnattaman, jonkatähden seurakunta kummastuen näki papin astuvan saarnastuoliin. Ei hän sinne astunut julistamaan meille Jumalan armoa, vaan lukemaan patriarkallisen pannakirjan julki.
Kuulimme kaikki kauhistuen hänen lukevan tuon pannajulistuksen hirveine kirouksineen. Kuulimme Sutsoa ja Ypsilantia mainittavan velkapäiksi ja kavaltajiksi.[2] Ymmärsimme että tarkoitettiin Vallachiassa ilmestyneitä kapinallisia liikkeitä sekä salaisia liittokuntia, ja silmäilimme toinen toistamme kirkossa: kyseltiin, kuiskailtiin ja oltiin epätietoisia.
Mitähän tuo pannaan julistettu kapina merkitsi? Missä oli liikkeen lähde? Tiesimme vaan, että Ypsilantia pidettiin Venäjällä suuressa arvossa, ja arvelimme sen johdosta, että oli syttynyt joku kapina, jota Venäjän puolelta kannatettiin jonakin venäläis-turkkilaisen sodan aiheena. Mutta kaikki nämä olivat vain epäselviä häälyviä arveluita, suuremmassa määrin kuin mitä tätä nykyä saatan oivaltaakaan.
Eipä Smyrnan Turkkilaisetkaan vielä olleet selvillä siitä, mitä oli tekeillä. He eivät vielä oikein älynneet, että "rajah" raukat[3] omin päin ryhtyivät kapinaan. He arvelivat vaaran tulevan Venäjältä. Kuitenkin heti alusta alkain heidän uskonvimmansa yltyi. Olihan sota käytävä uskottomia vastaan; joka kristitty oli siis vihollinen, joka rajah uhriteuras. Jo ensi päivästä aikain meidän näköalamme pimeni ja levottomuus ja pelko painoi mieltämme.
Nämä sanat levottomuus, pelko ovat jo usein livahtaneet kynästäni. Mutta miksi osottelisin urheutta, jota meissä ei ollut eikä saattanut olla? Älä hymyile, hyvä lukija, vaan muista, että olen Chiolainen, ja lue arkuuteni syntyperäni syyksi. Olisinpa silloin mielinyt nähdä sinua minun tilassani, jos luulet olevaskin urhea ja peloton.
Aseettomina, suojattomina, orjuudesta nöyrtyneinä, alttiiksi jätettyinä ensimmäisen tuimistuneen Turkkilaisen kiukulle ja puukolle, ilman vähintäkään toivoa oikeuden tai hyvityksen saannista, mistä me, Smyrnan khanin halvat kauppiaat, olisimme saaneet urheutta ja uljuutta? Ja mitä olisi uljuus meitä hyödyttänytkään?
Kärsivällisyyttä meillä ainoastaan oli, ja kärsivällisyyttä kysyttiinkin, sillä tästälähin elämämme oli alinomainen kuolontaistelu, pitkä marttyyrihistoria. Mutta kärsivällisyydelläkin on määränsä. Toisinaan se tyhjentyy, ja silloin sen sijaan astuu joko täysi uskaltamattomuus tai sankaruuteen vievä toivottomuus. Useat sankaruuden osotukset sekä Kreikan kapinassa, että ihmiskunnan historiassa, kirjoitetussa niinkuin kirjoittamattomassa, ovat luultavasti tämmöisen toivottomuuden tuottamia. Minua Jumala varjeli täydestä uskaltamattomuudesta, mutta luonto ei ole varustanut minua toivottomuuden sankaruudella. Kärsivällisyyteni ja toivoni ei ole koskaan peräti uupunut, ja siitäpä usein olen kiittänyt Korkeinta.