Meidän tulomme ja nousevan auringon ensi säteet panivat tuon pakolaisten leirin jalkeelle; ja ennenkuin vielä kerkesimme yhtyä heidän pariinsa, näimme puiden juurelta olentoja heräävän ja nousevan istualle. Näimme naisia, lapsia, ukkoja, nuorukaisia, jotka käänsivät kasvonsa meihin päin, ja muutamatpa erkanivat joukosta ja tulivat meitä vastaan tunnustellakseen meitä.
Nyt mekin saimme levähtää. Naiset astuivat maahan aasien selästä ja istuimme kaikki erään puun juurelle. Monta vuotta on tuosta kulunut ja monta kovaa olen sitten kokenut, mutta en milloinkaan unhota sitä väsymyksen tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi minun. Neljäänkolmatta tuntiin en ollut saanut einepalasta tyhjään vatsaani. Vaivuin pitkäkseni maahan äitini viereen ja ummistin silmäni, voimatta liikuttaa jäsentäkään, voimatta ajatella ajatustakaan. Tunsin äitini käden silittävän otsaani, avasin silmäni ja näin tuon armaan pään kallistuvan ylitseni. Emme vaihtaneet Saanaakaan, mutta äitini kumartui ja suuteli minua ja suljin taas silmäni. Tämän kaiken muistan vielä, niinkuin se olisi tapahtunut eilen.
Isäni oli mennyt tapaamaan noita ennen meitä tulleita. Vähän ajan päästä palasi hän, seurassaan vanhus, jota en tuntenut. Mutta äitini tunsi hänen, ja nousi seisaalle ja riensi häntä vastaan. Ukko avasi sylinsä ja likisti rintaansa vasten äitiäni. Se oli hänen setänsä.
Tähän silmänräpäykseen asti ei kukaan meistä ollut itkenyt. Uhkaavan vaaran tuottama pelko, alituinen liikunto, vaihtuvat kohtaukset, ja tunteet, kaikki tämä oli kireästi jännittänyt hermostomme. Sielumme ja ruumiimme oli riutua, mutta silmämme pysyivät kuivina.
Mutta silloin kun äiti parkani kätki päänsä vanhuksen syliin, antautui hän kokonaan surun valtoihin, häneltä kuului valituksia, nyyhkytyksiä ja huokauksia, ja ne viilsivät sydäntäni. Sisareni syleilivät itkien äitiä, isäni kätki kasvonsa käsiinsä, Andriana pureksi kynsiänsä, ja minä tunsin sydämmeni nousevan kurkkuuni ja kyynelen polttavan silmäkulmassani; valitus ja murhe vallitsi olivipuun alla, joka meitä varjosti.
Vanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille jotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa — muuta hän ei ollut voinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta ihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.
Sillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi vaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina, turvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut muuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme heitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta läheiseen Mesta'n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos mahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.
Lähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme surkeassa tilassa Mestahan.
NELJÄS LUKU.
Chion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat kuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä ulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen toisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen. Huoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten huonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen läpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.