Sälytimme taas tavaramme muulien selkään ja lähetimme puutarhurin ennakolta, käskien häntä vartomaan meitä pyh. Yrjön kylässä, joka oli saaren länsi-osassa, missä isä muisti olleensa erään talonpojan lapselle kummina. Sanottuamme jäähyväiset molemmille vanhuksille lähdimme mekin perästäpäin ja saavuimme ehtoopäivällä pyh. Yrjön kylään, väsyksissä matkasta ja helteestä.
Heti kylään tultuamme huomasimme että jotakin tavatonta oli siellä tekeillä. Kaikki väki oli liikkeellä, tiet täynnä ihmisiä, niiden seassa aseellisia miehiä, jotka näyttivät muukalaisilta; talojen ovissa vaimoja ja lapsia, jotka katselivat ja haastelivat. Olipa juuri kuin juhlapäivänä, ja juhlapäiviä nämä todella olivatkin. Mutta levottomuuden ilme ihmisten kasvoissa todisti, että juhlaa ei vietetty kylässä.
Isäni lähestyi vanhaa talonpoikaa, joka seisoi avatun ovensa suulla, kysyen häneltä kummipoikansa isää. — Sitä ei enää ollut kylässä, se oli muuttanut pois vuosi sitten. — Hän kysyi, oliko puutarhurimme kahden muulin kanssa tullut? Ei puutarhuria eikä muuleja ollut näkynyt. — Hän kysyi, mitä tuo touhu tiesi ja mistä nuo asemiehet olivat? Asemiehet olivat Samolaisia, jotka pakenivat Turkkilaisia, ja heidän kanssaan oli Logothétis.
Logothétis kylässä Turkkilaisten takaa-ajamana! Ja me, kun olimme tulleet pyhän-Yrjön kylään paetaksemme Turkkilaisia! Eikä kummipojan isää kylässä, eikä puutarhuriamme, ja me siellä kadulla hämillämme, ilman ruokaa, ilman suojaa, ilman opasta!
Talonpojan tuli meitä surku ja hän pyysi meitä astumaan majaansa. Me menimme sisään kaikki ja istuimme siellä odottaen puutarhuria. Aamusta varhain olimme syömättöminä. Vieraanvarainen talonpoika kysyi, eikö meidän ollut nälkä, ja tarjosi meille halpaa ateriaansa, mutta isäni, joka ei tahtonut riistää mieheltä hänen leipäänsä, kiitti ainoastaan.
Sitten hetket kuluivat kulumistaan eikä puutarhuria ilmestynyt, mutta sisarteni tuli kovin nälkä. Isäni pani minua ostamaan mitä löytäisin, ja sitä varten astuin ulos kadulle, kun äkkiä laskevan auringon valossa näin yleisen sekamelskeen edessäni. Vaimot juoksivat lapset sylissään, miehet reput käsissään, katkonaisia puheita vaihdeltiin, ja kaikki pakenivat kylästä, sillä välin kuin ennen mainitut aseelliset keräytyivät ja hankkivat tukkimaan pääsytietä kylään. Tuo oli, ikäänkuin lehdet maassa äkkiä pyörähtelevät ennenkuin myrsky rupee riehumaan.
— Turkkilaiset tulevat! paetkaa! juoskaa piiloon! huusi juosten luoksemme vanha talonpoika.
Olimme jo kaikki ulkona eikä valmistuksia tarvittu pakoon. Kiireesti irroitin juhdat mökin viereisistä puista ja pakenimme peloissamme, seuraten mekin muiden tulvaa.
Yön vietimme matkustamalla, tietämättä minne kuljimme. Tie oli pitkä ja vaivaloinen, yö myrskyinen, taivas synkkä, ainoastaan silloin tällöin kuu pilkahti pilvien välistä. Ja me nälkään nääntymäisillämme, unisina, uupuneina — pakenimme vaan. Usein kauhistuimme, kun luulimme kuulevamme huutoja, pyssyn laukauksia tai hevois-kavioin töminää. Usein keskeytimme matkaa, istuaksemme hiukan levähtämään. Kuljimme useimmat jalkaisin. Matkue oli pitkä ja lukuisa, jonka vuoksi pelkäsimme pienen parvemme hajaantumista. Tahdoimme pysyä muun joukon muassa, eksymättä kuitenkaan toisistamme.
Päivän koitossa saavuimme merenrannalle, aution sataman luo vastapäätä Psaran saarta. Sinne oli halumme ja toivomme paeta. Mutta kävi kova tuuli; satamassa ja merellä ei näkynyt yhtään laivaa eikä venettä eikä rannalla vastapäätä voinut erottaa mitään elon merkkiä. Mutta rannikon oli jo haltuunsa ottanut joukko muita pakolaisia, jotka ennen meitä olivat sinne saapuneet samassa toivossa kuin mekin. Edempää emme nähneet emmekä kuulleet heitä. Vasta kun lähestyimme rantaa, näimme olivipuiden alla, joita kasvoi ihan veden rajassa, maassa venyvän ihmisiä joukottain. Siellä olivat kurjat olleet koko yön, sill'aikaa kuin me, taistellen myrskytuulta vastaan, pyrimme samaa pelastuksen satamaa kohti.