Turhaan vanhempani kehottivat molempia vanhuksia pakenemaan kanssamme. Kuuro pudisti kieltävästi päätänsä. — Meillä ei ole enää pitkältä elonaikaa — sanoi toinen — miksi siis vaivaisimme itseämme sen vuoksi? Teillä on velvollisuuksia lapsianne kohtaan, lähtekää!
Ja vanhuspari jäi maatalohonsa.
Kuinka heidän kävi? Ei heitä, eikä heidän puutarhuriansa ja tämän lapsia, eikä heidän iäkästä emännöitsijäänsä sittemmin kuultu, ei nähty. Puutarhuri lapsineen myytiin, Herra tiesi minne, koristamaan tiesi kenenkä turkkilaisen isännän puutarhoja. Mutta vanhukset, varsinkin kuuro, olivat raastajille ihan arvottomia. Kuka heitä ostaisi, ja mitä varten? Semmoisia vankeja ei myydä, ne tapetaan. Oi jospa heidän kärsimyksensä edes olisi ollut lyhyt! Onneksi eivät ainakaan olleet naineita eivätkä jättäneet leskiä ja orpoja itkemään heitänsä. Mutta me säilytimme heidän muistoansa, ja vielä nytkin, näin monen vuoden kuluttua, minua itkettää, kun heistä kirjoitan.
Viivyimme neljä päivää heidän maatalossaan. Joka päivä saimme talonpoi'ilta tietoja siitä, mitä saarella tapahtui.
Ennenkuin laivat vielä ehtivät satamaan, karkasivat Turkkilaiset linnasta kaupunkiin ja alkoivat hävittää, ryöstää ja murhata. Silloin kun me paetessamme kuulimme kanuunan-ampumista, astui laivain väki rannalle ja lisäsi siten telottajain lukumäärän.
Seuraavana päivänä vilisi leveä merensalmi veneitä, jotka mannermaalta toivat niitä hurjia joukkoja, jotka niin kauan olivat odottaneet ihmis-ajon alkua. Silloin kurjuus nousi ylimmilleen. Kaupunki ei enää riittänyt näiden tyydyttämiseksi, ja he syöksyivät maakunnan kimppuun.
Pääsiäissunnuntaina suoritettiin hirvittävä väkisurma pyh. Minan luostarissa.[8]
Vastarintaa ei tehty. Ne kapinoitsijat, jotka eivät päässeet pakoon, hajaantuivat ja piiloutuivat mikä minnekkin. Ei siis mikään pidättänyt petoja eteenpäin hyökkäämästä, paitsi saatavan saaliin runsaus. Samassa määrin kuin saalis loppui, laajeni myös hävityksen piiri, ja niinpä kuulimme Turkkilaisten lähenemistään lähenevän piilopaikkaamme.
Sanoin: kuulimme heidän lähenevän. Liian heikko ja laimea on tuo lauselma. Mutta kuinka pystyisinkään sanoin lausumaan noiden uutisten tuottamaa kauhua? Sinun tarvitsee, lukijani, mielikuvasimesi avulla täydentää vaillinaista kertomustani, luoden siten elämää niihin kohtauksiin ja mielikoskoihin, jotka muistini nyt kutsuu esille. Sillä toista on tyvenessä kamarissa istuen lukea häviöistä, joita on tapahtunut kaukaisessa tai tuntemattomassa maassa, tuonoin, monta aikaa sitten, toista omin korvin kuulla, että ne ja ne tuttavasi, sukulaisesi, ystäväsi, kansalaisesi on tapettu tai raastettu orjuuteen, että ne talot, jotka muutamia päiviä sitten näit, joissa kävit, on poltettu tai paljaaksi ryöstetty; toista, jos nimen-omaan sulle sanotaan: se ja se on murhattu, sen puoliso on orjana, se ja se näki hurjan Turkkilaisen laahaavan vaimo-parkaa, joka itki ja huusi hädissään! Ja hänen äänensä sinä tunnet, kuulit sen usein soivan sulle lempeästi. Ja vieläkin luulet kuulevasi hänen surkeita hätähuutojaan, luulet näkeväsi, miten hän, pää taaksepäin heitettynä, hiukset hajalla viedään orjuuteen ja häväistäväksi. Ja silloin ajattelet hänen miestänsä ja lapsiaan. Ja itse olet siellä aivan lähellä vanhempaisi ja impi-sisartesi kanssa, ja odotat joka hetki, että jumalattomat vainoojat ilmestyvät nähtäviisi. Oi! Jumala sinua varjelkoon semmoisista koetteluksista!
Sanomat näistä tuhotöistä tulivat niin perätysten, niin päällekkäin, ettemme lopuksi enää käsittäneetkään onnettomuuden hirveää suuruutta. Kauhistus oli lyönyt mielemme turruksiin. Melkein väkisin täytyi vanhan enon pakottaa isääni pakenemaan pois kanssamme.