Semmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota rakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas esine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt sydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme kalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden armastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi polttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista tuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan raunioita.
Konsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme oitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme, varoen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni, pettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat meidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta turkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein lupaukseen ja suojelukseen.
Monen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä nuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät Mesta'han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.
Varhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni kanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun aina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään meidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään onnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen yhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme muistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään hengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta, vaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten ennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten johdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?
Jätimme Mesta'ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden. Äskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin verekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht'äkkiä saattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet tai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme nuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset mastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo vähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen matkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme ollut sallittu kestää kauan.
Loitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä ja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.
Päivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden. Tultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia. Pysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut kylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme. Huutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]
Näiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes tulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän päittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin nousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti ja vaikeroitsi.
Kun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta noista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että Turkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän ulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli kaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen kylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.
Siinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja vaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta ja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti, turkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta'han, kävellen kiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset ihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan näytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui tuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.