Isäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli — arveli hän — muka vain satunnainen selkkaus. Ehk'eivät pashan säädökset vielä olleet tunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis nuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen vainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.
Näin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä muita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. — Paetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en saanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin kirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.
Tuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla lupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa toimittamaan kirjettä Psara'han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon keinoja. — Anna sinä laivan tulla — sanoi hän isälleni — ja jos tahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.
Isäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä ehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko hän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa piillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän, niin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut itseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä päättäisi?
Seuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko'ossa huoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen mikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä toimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin saattaisimme vartoa vastausta Psarasta.
Andriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan etsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme kasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta nyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein ovea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.
Adriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä onnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta'ssa. Täynnä alttiutta ja itsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti huolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli. Hän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä, rehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille lepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta maailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli hän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön, hänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja, niinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja hilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa yleistä nulomielisyyttä.
Sillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En tahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton ja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia sanoja vaihdeltiin.
Silloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana, hiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko hänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja — häpeää.
Äitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi kammahtaen: — Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi tyttärensä syliinsä.