Pyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta kuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni ja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme kaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten ei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.
Laiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain viemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain tummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella etujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa — me olimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia aseitaan.
Niitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut haaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut minua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista, ajattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta. Haaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla, eivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin kärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja pelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin siirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä päin.
Mutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän, jotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja pelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen, ehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä muistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka vielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me olimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli laivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.
Vasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas taaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle, muistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä tosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä, olin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan tarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu pöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita olentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja kun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta voimat sulta uupuvat… Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on kokenut, tietää niiden katkeruuden!
Laivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja määräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa korvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita kiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain hauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat kovia laivakorppuja.
Andriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin nojattuina, peittäen otsaansa käsillään.
Laivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta tyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin silloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään, mutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen sormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.
Äitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi viittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen hänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen kyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen sydän löytää.
Poistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota kynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa, eikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet näyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.