Silloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin oli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan hirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja parkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu oli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]
Meidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa meitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan elätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa se vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme janoissamme purjehtisi pois.
Tuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön, ennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät Mykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja muualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän seassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta. Päätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä kuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me halusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme kallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.
Auringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme purjehtimaan pois.
Andriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme Psaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella voineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei huolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat avaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys kuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos häntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin ja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi. Jos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan piittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini meni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä toimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon ensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta'ssa avasi oven, tukka hajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen huulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen nyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa, hänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden hurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen meitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen ijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa vailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka raaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.
Laiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki meiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä selittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten ääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.
Ja sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti eteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto, edellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys, aaltojen kohina — kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja pakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit peittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä laivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi aallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun tuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.
Minä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja pilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona. Muistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille oven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni tulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet. Mieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta Chion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja hänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.
Hetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren yksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa väsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni vähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen putoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht'aikaa kauhistuksen huutoja:
— Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!