Syöksähdin kuin nuoli peräkeulaan. Andrianaa ei näkynyt hänen entisellä paikallaan. Merimiehet katselivat mereen, kumartuen laivan laitojen ylitse, ja naiset huusivat:
— Hän putosi mereen! Pelastakaa hänet!
Päällikkö käski vähentää purjeita. Laivan vauhti hiljeni ja vene laskettiin veteen. Mutta tuuli kävi vinhasti ja olimme jo jättäneet taaksemme tuon tuntemattoman paikan, mistä tuo kamala loiskahdus oli kuulunut kun Andriana heittäysi mereen.
Oi! en milloinkaan ole niin vihannut Turkkilaisia, kuin sillä hetkellä!
Harppasin veneesen ennenkuin laivanpäällikkö ehti estää minua. Merimiehet sousivat rajusti. Kuljimme taappäin. Ollen vaiti tarkkasimme emmekö kuulisi hänen ääntänsä. Huusimme hänen nimeänsä niin lujaa kuin voimme. Ei mitään! Tähystimme pimeässä, emmekö erottaisi jotain haamua aalloilla. Ei mitään!
Siinäpä joku valkoinen esine veden päällä veti silmäni puoleensa. Osotin sitä merimiehille. Sousimme ja saavutimme sen. Se oli Andrianan valkoinen päähine. Pysyimme kauan aikaa sillä kohtaa, mutta ei mitään näkynyt, ei mitään kuulunut. Päällikkö huusi laivasta meitä pyörtämään.
Pyörsimme. Pidin käsissäni tuota valkeaa liinaa, samaa liinaa, jonka silloin tempasin, niin että tytön tukka valahti hajalle, kun Smyrnasta palatessa ensiksi näin Andrianan kotimme ovella. Tuo liina jäi ainoaksi muistoksi, ainoaksi jäännökseksi hänestä. Säilytin sitä sitten ja säilytän vieläkin pyhänä tavarana, rakkaana muistona.
KUUDES LUKU.
Kun istuen täällä Lontoossa mukavasti kalustetussa huoneessani, perheeni piirissä ja lähellä niin monta varakasta sukulaistani ja kansalaistani — kun, keskeltä nykyistä ylellisyyttä ja rauhallisuutta, muistissani liidän entisoloihin ja vertaan sitä tyyntä rauhaa, joka ympäröitsee illalleen kallistuvaa elämääni, myrskyisen nuoruuteni vaivoihin, vaaroihin, puutteihin, niin en itsekkään ymmärrä, miten pääsimme pulasta, miten kaikki jaksoimme kestää niin monta kovaa onnen kolausta, miten lopuksi ehein sielun ja ruumiin voimin selvisimme niin kovista koetuksista.
Usein nuoruuteni muistelmat näyttävät minusta unelmilta, tuo yleinen onnettomuus, jonka keskellä vartuin mieheksi, tuntuu tarulta. Sillä yhteiset olivat kärsimykset, yhteinen tuo taistelu sallimusta vastaan ja vuosikaudet elin, nähden ympärilläni kovan-onnen jos jonkin haamuisena.