Perheeni ja minä emme kuitenkaan olleet kaikkein kovaonnisimpia. Kaukana siitä. Tosin meitäkin vainottiin, mekin häälyimme vaaroissa ja menetimme kaiken tavaramme, mutta me pelastuimme ainakin kaikki yhdessä ja pääsimme vapaalle alueelle. Ainoastaan Andriana paran kuolema riisti renkaan perhe-piiristämme. Mutta laivalla, joka pelasti meidät Chiosta, Mykonossa sekä sitten Tinossa, jopa minne tahansa Hellaasen askelemme meidät harhauttivat, kaikkialla tapasimme monta muuta vielä surkuteltavampaa kuin me itse.
Kun vielä oleksimme Chiossa, vainon ja vaivojen viskeltävinä, emme tunteneet tuon kansallisen kärsimyshistorian yksityisseikkoja. Kukin ajatteli silloin omaa pelastustansa, eikä kerinnyt kysellä muiden oloja eikä puhua itsestään. Mutta kun jo uskalsimme nostaa päätämme, pelkäämättä sen edessä miekkaa välkytettävän, kun istuimme vieraan majan suojissa, jota ei tarvinnut pelätä Turkkilaisen varjon himmentävän, ja jokainen meistä näki huolen kuvastavan naapurinsa kasvoissa, silloin aljettiin tiedustella ja kysellä toinen toisensa, jopa ystäväin ja sukulaistenkin vaiheita ja kärsimyksiä.
Kuinka usein teinkään turhia kysymyksiä, kuinka usein muistellessani viimeistä yhtymystämme kappelin luona koetin tiedustella näiden ihmisten kohtaloa, jotka siellä yhtyivät. Mutta kyselmiini en saanut mitään vastausta. Kaikkien muiden edellä muistin pikku Déspinaa ja viimeistä kävelyämme, hänen synkkiä aavistuksiaan ja katkeria kyyneleitänsä, ja olen aina kuulevinani hänen suloisen lapsellisen äänensä: "he tappavat minun isäni, he tappavat hänen!"
Ja kuitenkin — kuinka monta sydäntä-viiltävää jutelmaa sainkaan lukea kreikkalaisen historian verisistä lehdistä Chios saarelta ja muualta! Jokaisella perheellä oli oma Iliadinsa onnettomuuksia. Mikä oli nähnyt isänsä, mikä poikansa, mikä puolisonsa silmäinsä edessä tapettavan. Orpolapsia oli paljon, jotka outojen kuljettamina itkivät vangiksi vietyjä äitejänsä; paljo äitejä, jotka turhaan etsivät lapsiansa. Kolkot muistot, surkea suru rakkaiden omaisten surman tai vankeuden johdosta, kodittomuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, jokapäiväisen leivän puute tekivät tuon kärsimys-ajan aivan kamalaksi. Ja kuitenkin pääsimme useimmat sen lävitse; ottelimme kovan onnen kanssa ja lähdimme ottelusta voittajina.
Kun nuoremmat, parempina päivinä syntyneet ja kasvaneet, näkevät meidät vanhukset vielä vankkoina ja iloisina, he varmaankin, kuullessaan meidän nuoruutemme kohtaloita, epäilevät, liekö noita juttuja uskominenkaan. Ja muutamain vuotten mentyä, kun taistelun aikainen sukupolvi on kadonnut ja suullisesti jatkuvain muistelmain lanka on katkennut, on jälkeläistemme vaikea oivaltaa, millaisten uhrien ja tuskien hinnalla heille ostettiin hyvät päivät ja kansalle uudesta-elpymys. Senpä vuoksi soisin, että moni muukin vielä elävistä vanhuksista noudattaisi minun esimerkkiäni ja panisi muistelmansa kirjaan.
Yksilöitten historiasta muodostuu kansan historia, mutta Hellaan uudesti-syntymän historiaa ei muodosta ainoastaan sen sankarien loistavat urotyöt maalla ja merellä, vaan myöskin aseettomain ja voimatonten kärsimät vainot, surmat, häväistykset, heidän kestävyytensä onnettomuudessa ja heidän luottamuksensa Jumalaan, joka vahvisti ja vihdoin myös toteutti, joskin vain osaksi, heidän paremman tulevaisuuden toivonsa. Siitä kiittäkäämme Jumalaa ja kuolkaamme me vanhat siinä toivossa, että kansalliset pyrintömme kerran pääsevät perilleen, toivomuksemme kerran kokonaan toteutuvat. Mutta älköön nuorempain polvien varalle säästettäkö kärsimyksiä, jommoisia me koettelimme! Katsottakoon meidän marttyyri-työmme heidänkin puolestaan riittäviksi!
Tätä kirjoittaessani kertyy mieleeni viljalta muistoja ja mielikuvasimeni ohi kulkee perätysten jos joitakin onnen vaiheita ja kohtaloita. Näen edessäni onnettomat pakokumppalini, kuulen heidän kertomuksensa ja korviini kajahtelee heidän huokailunsa, heidän kyynelensä valuvat ja toivotonna he vääntelevät käsiään.
Viisikymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, ja useimmat heistä kätkee jo hauta. Mutta siksi monta on heitä sentään jäljillä, että he voivat liittää nykyiset olot entisiin. Saattaisinpa mainitakin heitä. Niinpä saattaisin mainita tuon vallasvaimon, joka silloin, kätkien kauneutensa ryysyjen alle, kerjäläisenä kulki Vähän-Aasian sisämaat etsein lastansa, kunnes Jumala armahti häntä, niin että hän palasi tuo lapsi sylissään.
Ja eräs toinenkin iäkäs vaimo, nykyään muutamain arvokasten Kreikan kansalaisten äiti, ryöstettiin silloin nuoruutensa ihanuudessa ja eli kaksi vuotta Turkkilaisen vaimolassa;[12] suurin vaivoin saatiin hän vapaaksi ostetuksi, ennenkuin hänen ryöstäjänsä palasi sodasta.
Vaan kelläpä vanhemmista kansalaisistani ei olisi kerrottavina kohtaloita, jotka draamallisessa voimassa usein voittavat mitä romaanisepän vilkkain mielikuvitus saa keksityksi? Kertoipa eräs heistä hiljattain minulle, kuinka eräs Chion Turkkilainen piti häntä, silloin kymmenvuotiasta poikaa, vankina kodossaan. Samana päivänä, kuin panttivangit hirtettiin, vei hänet isäntänsä kädestä kadulle katsomaan noiden veritodistajain ohikulkevaa jonoa. Kuolemaan kulkevien joukossa oli myös hänen isänsä. Nähdessään tämän riistäysi poika Turkkilaisen käsistä ja heittäysi isänsä kaulaan. Isä painoi pojan povellensa, suuteli häntä kerran ja laskien hänet maahan siirsi hän hänet loitos luotansa, ikäänkuin peläten että poika takertuisi isän tuomioon. Sittemmin tuo orpo ostettiin vapaaksi, mutta isän viimeistä suudelmaa hän ei koskaan unhottanut. Ja ukon silmät vettyivät ja hänen äänensä vapisi hänen näitä kertoessaan.