Mutta aikeeni ei ole kertoa muiden historiaa. Enpä kuitenkaan, omista vaiheistani puhuessani, saattanut olla kajoomatta yleiseen hätään ympärillämme. Me kärseimme kaikki yhdessä; onnettomuuden yhdys-side sekä itsevarjeluksen taistelo lujensi keskinäisesti kestävyyttämme ja elvytti meitä vähitellen.
Ensimmäiset päivät olimme ikäänkuin huumeissamme; huomispäivää ei kukaan ajatellut, kun vainon ja pelastuksen tuottamat mielenliikutukset vielä olivat niin vereksinä. Mykonolaisten sydämmellinen vieraanvaraisuus sekä joku määrä säästyneitä rahoja riitti meille aluksi hengen piteeksi. Mutta rahavarat tyhjenivät pian ja köyhät saarelaiset eivät voineet meitä kauemmin elättää. Köyhyys ja rahattomuus vallitsi silloin yltä yleensä. Muistanpa, kun viimeinen floriinimme oli mennyt, kuinka turhaan yritin saada äitini sormusta myydyksi. Vasta töin ja tuskin osuin sittemmin Spetsassa saamaan sille ostajan, erään sikäläisiä varakkaampia asukkaita. Ja hänkin lienee sen vain ostanut auttaakseen meitä hädän hetkellä. Ken silloin omasi rahoja, ei ostellut koristeita, ei omiksi tarpeikseen eikä voittoja niillä saadakseen.
Ihmeeltä minusta vieläkin näyttää, miten meidän, keskellä kaikkea hätää ja puutetta, kuitenkin onnistui vähitellen saada keinoja kerätyksi ja kauppatoimi vireille pannuksi. Ketkä pakenivat Venäjälle tai Italiaan tai muuanne varakkaisiin yhteiskuntiin, niiden ei tarvinnut otella mokomain vastusten kanssa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Mutta Kreikassa — mitähän arvoa saattoi siellä työllä olla, kun kaikki olivat köyhiä ja näkivät nälkää?
Ja kuitenkin elimme — vaan kuinka?
Siitä on kaksi viikkoa aikaa, kun saatoin hautaan erään vanhan ystäväni ruumista. Hän oli eläissään upporikas kauppias, joka jätti perillisilleen satoja tuhansia — mutta muistanpa senkin ajan, jolloin hän myyskenteli nisukakkusia Syran siivottomilla kaduilla; kakkusia leivoskeli hänen kaunis vaimonsa, erään arvokkaampain perheiden tytär Chios-saarelta. Ja tokkohan kakkusten ostajain tila oli parempi?
Vaan jopa kynäni taas eksyy kertomukseni edelle.
Kaksi tai kolme viikkoa Mykonoon tulomme jälkeen rupesin toden perää isäni kanssa tuumimaan, mitä olisi tehtävä, sillä meidän tarvitsi pitää huolta perheen elatuksesta. Toimi-alamme oli kauppa; mutta jos kauppaa alottaa kuinkakin vähästä, tarvitaan siihen kuitenkin jotakin pääomaa. Vaan mistä saada rahaa? Äitini vähät korukapineet eivät auttaneet meitä; parempi sitten rahaksi muuttaa nuo puutarhamme omenapuun alle kuopatut kulta- ja hopeakalut — mutta eihän ne olleet saatavissamme. Smyrnan khaniin jäänyttä kauppatavaraamme emme voineet lukuun ottaa enemmän kuin sikäläisiä saataviammekaan; ja chiolainen talomme tavaroineen — niin kuka tiesi, mikä Turkkilainen siitä nyt iloitsi! Ei ollut mitään keinoa meillä. Turhaan isäni avasi ja kääri kokoon ne vähät arvopaperit, mitä hänellä oli taskukirjassaan.
Näiden paperein joukossa oli eräs Venetsiasta tullut kirje, saatu Smyrnasta lähtömme edellisenä päivänä. Kirje ilmoitti, että kaksi kirstullista lakkeja oli lähetetty englantilaisessa laivassa, joka oli poikkeeva monessa satamassa ennenkuin Smyrnaan saapuisi. Rahtisetelin lähetti isäni Chiosta Smyrnaan eräälle tutullensa kauppiaalle, joka oli kotoisin Ionian saarilta ja siitä syystä Englannin alammainen. Mutta kun vastausta ei koskaan kuulunut, ei isäni enää ajatellut koko lakkeja. Nyt tuo venetsialainen kirje taas johdatti lakit mieleeni, ja niiden nojalle rakensin koko tuulentuvan, toiveita ja tuumia täynnä.
— Etkö jo saa kyllääsi? — sanoi isäni. — Jos odotat tuosta lastista lakistuvasi, niin saat varmaan käydä lakitonna hyvin kauan.
— Mutta koettakaamme — vastasin minä. Mitäs haittaa, vaikka kirjoittaisimme?