Kirjoitinpa siis tuolle Smyrnalaiselle tuttavalle ja isä pani nimensä kirjeen alle, jossa pyysin häntä lähettämään lakit Englannin alakonsulille Mykonoon. Tuo kelpo Mykonolainen, joka edusti Englantia, kultanauhainen hattu päässään, lupasi toimittaa kirjeen Smyrnaan sekä pitää tarpeellista huolta lakeista. Isäni naurahti epäilevästi, eikä todellakaan, niin pitkän ajan kuluttua, keskellä tuota kansallista myrskyä ja kauppaolojen jouduttua täydelliseen seisahdukseen, ollut juuri luultavaa, että kokeeni onnistuisi. Oli miten olikaan, emme varmaankaan voineet elää sen asian päättymistä odotellessa; sentähden päätimme, ainoana ja lopullisena turvakeinona, tarjota palveluksiamme Hallitukselle, ymmärrettävästi ei sotilaina, vaan esimerkiksi kirjureina. Sen vuoksi täytyi meidän lähteä Nauplioon, taikka pikemmin Argoosen, jossa Hallitus majaili. Vaan entä jos asiamme ei onnistuisi? Jos tarjouksemme hylättäisiin? Ehkäpä joutuisimme kilpailemaan monen muun, joko meitä kyvykkäämmän taikka semmoisten kanssa, joilla oli suojeluksia ja suosituksia, jommoisia meiltä puuttui.
Näitä harkiten, sekä kaikkia tiedustellen ja neuvotellen saavuimme siihen päätökseen, että meidän olisi lähteminen Argoosen, evästettynä suosituskirjeellä Théodori Négrin luo, joka oli pääsihteeri ulko-asiain osastossa sekä neuvoston esimies ja jota pidettiin hallituksen keskustana ja sieluna, ja että moisen suosituskirjeen voisi meille toimittaa Négrin ystävä Yrjö Mavrogénis, joka silloin oleksi Tinos saarella.
Monta vuotta sitten, päätulkin Mavrogénin surullisen kuoleman[13] jälkeen, oli tämä hänen poikansa sisarensa kanssa paennut Chioon, kumpikin vielä nuorella iällä. Siellä he elivät likellä äitini isän taloa ja lapsellinen ystävyys syntyi heidän ja minun äitini välillä, joka silloin oli nuori. Sitten muuttivat he muuanne, mutta äitini ei unohtanut heitä, ja päättäen omista tunteistaan suostutti hän minua lähtemään Tinoon hänen nimessään pyytämään hänen ystäviltänsä suojelusta.
Kuitenkin minua vähän arvelutti. Kuinka astuisin esiin? Eiväthän ne tunne minun isäni nimeä. Ja muistanevatkohan edes äitini perhettä niin monen vuoden perästä? Ja jos muistavatkin, tokkohan uskovat ja tunnustavat minua vanhan ystävänsä pojaksi? Mutta äitini kehotukset sekä hädän pakko voittivat epäilykseni ja arkuuteni, ja astuttuani pieneen mykonolaiseen alukseen saavuin muutamana iltana Tinon saareen.
Astuessani rannan viereiselle laiturille, oli jo yö. En tiennyt, missä saisin yösijaa. Tuolla rannalla oli kahvila vielä avoinna. Pyysin ja sainkin luvan olla siellä yötä; huoneen perällä oli puupenkki, jolla minun käskettiin maata. Mutta unesta ei tullut mitään. Kahvila tuli ennen pitkää täyteen ilostelevia Tinolaisia ja koko yön kaikui soittoa, laulua ja remua.
Millä maltittomuudella vietinkään tuon unettoman yön! Pimeästä sopestani näin ja kuulin heitä, ja heidän iloisuutensa itketti minua, soitinten kaiku viilsi korviani ja sydäntäni. Muistin kaikkea sitä surkeutta ja hätää, joka vallitsi ympärillämme siitä asti kuin kapina oli syttynyt, enkä ymmärtänyt, kuinka nuo ihmiset hennoivat huvitella. Vihastukseni heihin oli arvattavasti kohtuuton, vaatimukseni liioiteltu. Tinos ei saattanut katsella asioita samalta kannalta kuin Chios. Sinne ei ollut Turkkilaisia tullut tappamaan ja ryöstämään, eikä ollut pelättävä, että heitä tulisikaan. Tinolaiset jäivät saarelleen häiritsemättä ja vihollisjoukkojen asemasta näkivät he ympärillään vapaan Hellaan. Sen lisäksi oli kapina par'aikaa ensi menestyksensä kukkuloilla, ja Kreikkalaisen elävä mielikuvitus liioitteli voittoja todellistansa suuremmaksi. Vallachian kapinaliikkeen kukistus ei ollut vielä tunnettu; ja samall'aikaa kuin me Chiossa lymyilimme ja vapisimme, uskottiin Tinossa että voittoisa Ypsilantis samosi pohjoisesta päin kukistamaan Sulttaanin valta-istuinta. Oli yleinen luulo, että tuota pikaa ottaisimme Konstantinopolin. Mikäs kumma siis, jos Tinolaiset luulivat itsellään olevan syytä iloita. Ja niinpä kahvila kaikui isänmaallisista lauluista, joita kantelo säesteli sulavimmilla säveleillään.
Mutta sitä paitsi — ja eipä Tinolaisetkaan aina levänneet ruusuilla — ei ihminen alati jaksa surra ja itkeä. Hänen sielunsa ei kestä alituisessa murheessa, vaan hän tuntee tarpeen nauraakin ja iloita, ja vaikka murhe häntä paraikaa ahdistaa, välkähtää toisinaan ilon ja naurun päivänpaiste surun pilvien välitse. On kyllä sydämmiä, jotka herkuttelevat surussaan ja venyttävät sitä ikipitkäksi, mutta se ei ole luonnollista. Luonto arvetuttaa haavat ja lopuksi sydän aina mielii virkistystä ja iloa. Sillä tosin Jumala loi ihmisen maasta, raskaasta ja kosteasta maasta, mutta sitte hän kuivatti maamöhkälettä auringon lämpimässä ja se on säilyttänyt elähyttävän säteen lämpimyyttä.
Sinä yönä en viisastellut näin. Ei minulla vielä ollut siksi elämän kokemusta, ja kärsimykseni lyömät vammat olivat vielä verekset. Myöhemmin, kun useimmat meistä Chion pakolaisista yhdyimme Syran saarelle ja aloimme rakentaa ensimmäisiä mökkejä, joista syntyi Hermúpolin kaupunki, niin vaikka sotaa vielä kesti ja hätä meitä ahdisteli, valtasi meitä kaikkia naurun ja hauskuuden tarve, ja iloisuus vallitsi keskellä tätä onnetonten yhteiskuntaa. En milloinkaan koko elin-aikanani muista viettäneeni iloisempia ja hupaisempia päiviä kuin noina ensi vuosina Syrassa asuessani. Totta on, että silloin olimme nuoruuden kukoistuksessa. Mutta muistanpa että vanhatkin hilastelivat nuorten kanssa.
Aamupuoleen yötä tuli viimein hiljaa kahvilassa ja minä vaivuin uneen. Herättyäni aamulla ohjasin askeleeni Mavrogénin asunnolle, mietiskellen mitä hänelle sanoisin ja kuinka itseni esittelisin. Pelkäsin, mikä vastaanotto ehkä kohtaisi minua, ja epäilin onnistuisiko yritykseni. Kuinka suuri olikaan siis hämmästykseni, kun, oven auettua ja ennenkuin vielä ehdin lausua kysymystä, jota tiellä olin valmistanut, kuulin nais-äänen:
— Se on sen rouvan poika, sen poika! Ja alas riensi, juosten kaksi astinta erältään, tyttö, joka nämä riemulliset sanat huusi. Se oli meidän puutarhurin tytär. Hän oli päässyt pakoon Tinohon, Mavrogénis oli ottanut hänet suojiinsa palvelijaksi. Ei tämä eikä hänen sisarensa olleet suinkaan unohtaneet äitiäni; yksin tämän nimen maininta oli avannut heidän huoneensa oven köyhälle puutarhurin tyttärelle.